Israelin mahdolliset kytkökset John F. Kennedyn murhaan

Michael Collins Piper on kirjassaan Final Judgment käsitellyt Israelin tiedustelupalvelu Mossadin mahdollista osallisuutta presidentti John F. Kennedyn murhaan. Toisin kuin kirjaa lukemattomat saattaisivat kuvitella, Piper ei kuitenkaan väitä, että juuri Mossadin agentit olisivat tulleet Dallasiin ja surmanneet Kennedyn. Sen sijaan Piper esittää teorian, joka johdonmukaisella tavalla yhdistelee eri tekijöitä.

Pitääkseni tekstin lyhyenä moni asia täytyy suosiolla jättää tässä kirjoituksessa vähemmälle huomiolle tai kokonaan mainitsematta. Samasta syystä en mainitse lähdetietoja sen tarkemmin. Ne ovat kuitenkin hyvin tarkasti merkittyinä kyseisessä kirjassa, jonka lukemista suosittelen muutoinkin, sillä tässä lyhyehkössä kirjoituksessa en siis pysty läheskään yhtä perusteellisesti esittämään kirjassa käsiteltyjä asioita.

JFK-tutkijat ovat vuosikausia kiistelleet siitä, oliko Lee Harvey Oswald yksinäinen tappaja vai oliko ampujia useampia, tai miten monta laukausta loppujen lopuksi ammuttiin ja mistä suunnasta. Oma näkemykseni on, että Oswald luultavasti oli vain syntipukki. Samalla täytyy kuitenkin todeta, että yhtään väheksymättä tätäkään aspektia, en ole kauhean paljon perehtynyt juuri Oswaldiin ja Dallasin tapahtumiin. Toki olisi mielenkiintoista saada tietää tekniset yksityiskohdat iskun toteuttamisesta, mutta ne ovat kysymyksiä, joihin on mahdotonta saada lopullisia vastauksia. Tähän voisi tietysti todeta, että eihän murhan toimeksiantajaakaan pystytä täydellä varmuudella selvittämään. Tarkastelemalla tuon ajan politiikkaa ja murhaan linkittyneiden henkilöiden kytköksiä voidaan kuitenkin päästä melko lähelle totuutta tai vähintäänkin saada jonkinlaista osviittaa asiasta. Joka tapauksessa on mielestäni hedelmällisempää miettiä millaisia taustavoimia iskuun liittyi kuin että kuka oli painamassa liipaisinta. Loppujen lopuksi ei ole ratkaisevaa merkitystä, vaikka juuri Oswald olisi ollut Kennedyn surmaaja ja toiminut ampumistilanteessa täysin yksin.

Oswaldin manipulointiin nimittäin osallistuivat mm. Guy Banister ja Clay Shaw. Lisäksi Oswald oli tekemisissä ainakin CIA-mies David Ferrien kanssa ja tärkeässä roolissa hänen lavastamisessaan oli kukapa muu kuin CIA:n vastavakoilun johtaja James Jesus Angleton. Banister oli FBI-mies ja toimi ilmeisesti myös CIA:ssa. Hän oli yhteydessä kuubalaispakolaisiin ja hänen johdollaan Oswaldille luotiin Castro-myönteistä profiilia. Lisäksi Banisterilla oli yhteyksiä ranskalaiseen presidentti Charles de Gaullen vastaiseen OAS-ryhmittymään. OAS oli Israelin tiedustelupalvelu Mossadin tukema, sillä de Gaulle oli Kennedyn tavoin lopettanut tuen Israelin ydinohjelmalle saadessaan tietää heidän mahdollisesti kehittelevän ydinasetta. Hän oli myös myöntänyt Algerialle itsenäisyyden, ja Israel koki uuden arabivaltion uhkana itselleen. Yhteyksiä ADL:ään Banisterilla oli pitkäaikaisen tuttavansa A. I. Botnickin kautta, joka oli johtohahmo mainitun organisaation New Orleansin toimistossa.

Clay Shaw puolestaan toimi Permindexin hallituksessa. Oliver Stonen JFK-elokuva saattaa jättää katsojan siihen uskoon, että kyseessä oli CIA:n peiteorganisaatio, mutta tämä on kuitenkin vain puolitotuus. Kuten monessa muussakin asiassa, CIA ja Mossad vaikuttaisivat olevan saman kolikon kaksi puolta, kun puhutaan JFK:n murhasta. Ilmeisesti Permindex oli kuitenkin ennen kaikkea Mossadin peiteorganisaatio. Olihan Permindexin tärkein osakkeenomistajakin Tibor Rosenbaumin BCI-pankki. Rosenbaum oli Mossadin mies ja BCI oli pankki, joka toimi mm. rahanpesulaitoksena Meyer Lanskylle. Rosenbaumia pidetään lisäksi tärkeänä henkilönä Israelin valtion alkutaipaleella. Ei ole kuitenkaan yllättävää, että Stone jätti elokuvassaan mainitsematta kaikki kytkökset Israeliin, kun ottaa huomioon, että elokuvan rahoittajana toimi Israelin suurin asekauppias Arnon Milchan, joka myös avusti maata sen ydinaseohjelmassa. Milchan muuten on hiljattain myöntänyt olleensa Israelin agentti.

Kennedyn suhteet alamaailmaan ja tiedustelupalveluihin

Usein puhutaan mafian osallisuudesta Kennedyn murhaan, mutta tällöin unohdetaan kuka todella oli alamaailman johdossa tuohon aikaan. Mafiapomot kuten Carlos Marcello ja Santo Trafficante olivat oikeastaan vain keulahahmoja Meyer Lanskyn pitäessä todellista valtaa, eivätkä missään nimessä olisi voineet ryhtyä tämän luokan operaatioon ilman hänen valtuutustaan. Koska Lansky oli juutalainen, ei hän varsinaisesti voinut kuulua mafiaan, mikäli mafia käsitetään amerikanitalialaisten gangsterien organisaationa. Toisen maailmansodan aikaan Lansky kuitenkin toimi tunnetun mafiapäällikkö Charles ”Lucky” Lucianon asiamiehenä tämän jouduttua vankilaan. Lansky suostutteli Lucianon järjestelyyn, jossa mafia suojeli Yhdysvaltain laivaston itärannikon laitureita sabotaasilta. Sodan jälkeen Luciano armahdettiin ja karkotettiin Italiaan, jolloin Lansky kumppaneineen pääsi johtoon. On arveltu, että poliittisten kontaktiensa avulla Lansky olisi alun perin aiheuttanut Lucianon päätymiseen vankilaan.

Etsivä kuljettaa Meyer Lanskya (oik.) pidätettäväksi irtolaisuudesta syytettynä. Kuva: Orlando Fernandez | Wikimedia Commons

Meyer Lanskyn sanotaan myös vihjanneen apulaisensa välityksellä viranomaisille mafiajohtajien tapaamisesta New Yorkin Apalachinissa vuonna 1957. Suuren luokan ratsia sai mediahypen keskittymään mafiaan ja nimenomaan siis amerikanitalialaisiin rikollisiin. Sen lisäksi, että Lansky ja muut mafiaan kuulumattomat jäivät vähäiselle huomiolle, saivat he näin mafiosot turvautumaan heidän apuunsa. Lanskysta itsestään oli tullut “koskematon”, sillä hänellä oli linkkejä Washingtoniin, CIA:han ja FBI:hin. Olihan hänellä ollut roolinsa myös Franklin D. Rooseveltin nimittämisessä demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuonna 1932. Lanskylla oli kaunoja JFK:n isän Joe Kennedyn kanssa jo 1920-luvulta asti. Jouduttuaan vaikeuksiin Detroitin alamaailman kanssa täytyi Joe Kennedyn turvautua Chicagon mafian apuun. Hän lupasi mafiapomo Sam Giancanalle, että JFK olisi heidän miehensä, mikäli pääsisi presidentiksi. Chicagossakin todellinen johtohahmo oli kuitenkin Lanskyn rikoskumppani Hyman Larner.

Lopulta Giancana auttoi Kennedyä hänen presidenttikampanjassaan, ja Kennedy oli yhteydessä myös suoraan Lanskyyn. Kun sitten JFK oikeusministeriksi nimittämän veljensä Robert Kennedyn kanssa ryhtyikin toimiin järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, ei tämä varmaankaan miellyttänyt rikollispomoja, joille aiemmin oli vannottu uskollisuutta. Robert Kennedy oli jo ottanut tähtäimeensä Marcellon ja olisi varmasti lopulta päätynyt Lanskyn kimppuun. Meyer Lanskyn roolia alamaailmassa monesti vähätellään ja väitetään jopa hänen olleen mafian käskyläinen eikä päinvastoin. Tämä saattaa johtua siitä, että Lansky on jälleen yksi Israelin suuntaan johtava johtolanka. Oswaldin hiljentänyt Jack Ruby ei ollut mafian palkkalistoilla vaan kuului Lanskyn rikollissyndikaattiin. Oswaldin surman selittäminen Rubyn vain isänmaallisuudella tuntuukin hiukan oudolta, kun ottaa huomioon kuinka suuri uhka presidentti Kennedy oli hänen pomolleen ja näin ollen mahdollisesti hänelle itselleenkin.

Ruby oli ylpeä juutalaisista sukujuuristaan ja hänellä oli yhteyksiä Israelia tukevaan painostusryhmään. Lisäksi hän oli osallisena Mossadin aseiden salakuljetusoperaatioissa. Ruby ja Oswald myös ilmeisesti tunsivat toisensa jo ennen JFK:n murhaa. Rubyn roolimalli oli Lanskyn etuja Etelä-Kaliforniassa vaalinut Mickey Cohen, joka tuki Israelia jopa omien bisnestensä kustannuksella. Cohen oli mukana aseiden salakuljetuksessa ja varojen keruussa jo ennen kuin Israelista tuli valtio. Meyer Lansky itse oli niin ikään erittäin merkittävä Israelin tukija sekä rahallisesti että aseita toimittamalla. Puhutaan jopa Israelin ”kummisedästä”, jota ilman koko valtiota ei olisi olemassa. Israel tarvitsi rahaa ja sen koskemattomuus toisen maailmansodan jälkeen tarjosi Lanskylle rikoskumppaneineen oivallisen mahdollisuuden maailmanlaajuisen verkoston muodostamiseen.

Sen lisäksi, että Kennedy oli mennyt kääntämään takkinsa alamaailmalle, hänellä oli huonot välit myös tiedustelupalveluihin, etenkin CIA:han, jolla hänen mielestään oli liikaa valtaa. Olihan hän mennyt erottamaan CIA:n johtaja Allen Dullesin epäonnistuneen Sikojenlahden operaation jälkeen ja luvannut hajottaa koko CIA:n kappaleiksi. Dulles ja myöhemmin CIA:n johtajana toiminut Richard Helms olivat vastavakoilun päällikkönä pitkään toimineen James Angletonin oppi-isiä. Angleton oli hyvin vaikutusvaltaisessa asemassa CIA:ssa ja hänellä oli jopa oma rahasto salaisia operaatioita varten.

Angletonilla oli suora yhteys Israelin pääministeri David Ben-Gurioniin, eikä kukaan muu CIA:ssa ollut valtuutettu pitämään yhteyttä Mossadiin. Jokainen CIA-mies Lähi-idässä työskenteli samalla myös Israelin hyväksi. Meyer Lanskyyn Angletonilla oli yhteyksiä jo OSS-ajoiltaan sekä Clay Shaw’n kautta. Angleton toimi eräänlaisena ”valvojana” Warrenin komissiolle ja oli tärkeässä roolissa Kennedyn murhan peittelyssä yrittämällä vierittää syyllisyyttä mm. KGB:n niskaan. Olihan Oswaldille luotu neuvostomyönteinen profiili. Mutta 1277 päivän kidutuksesta huolimatta KGB-virkailija Yuri Nosenko väitti edelleen, ettei KGB:llä ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Vietnamin sodasta hyötyivät paitsi sotateollisuus, myös CIA ja järjestäytynyt rikollisuus. Trafficantea on usein luonnehdittu pääarkkitehdiksi Kaakkois-Aasian huumekuvioissa, mutta siihenkin liittyen hän toimi Lanskyn käskyläisenä. CIA:n aktiviteetit alueella Vietnamin sodan aikaan toimivat peiteoperaationa tälle vuosikausia jatkuneelle tuottoisalle bisnekselle. Huumekauppa lieneekin ollut eräs syy, miksi sota ei saanut päättyä liian nopeasti. Kennedyn murhan jälkeen presidentti Lyndon B. Johnson tekikin täyskäännöksen niin Vietnamin kuin Lähi-idänkin politiikassa. Israel ei antanut tukeaan Johnsonin Vietnam-politiikalle ainakaan virallisesti, mutta hyödynsi kuitenkin tilannetta tarjoutumalla ajamaan sotilaallisesti Kaakkois-Aasiaan sitoutuneen USA:n etuja Lähi-idässä, saaden näin enemmän jalansijaa alueella. Ajauduttuaan ongelmiin arabimaailman kanssa Israel kuitenkin huomasi tarvitsevansa Yhdysvaltojen tukea, ja Israel-lobby alkoikin vaatia USA:n vetäytymistä Vietnamista.

Mikä sitten oli Johnsonin rooli iskussa ja oliko hänellä ennakkotietoa murhasta? Lopullista varmuuttahan ei tietenkään ole tässäkään asiassa. Mutta huolimatta siitä, että hän oli suurinta välitöntä hyötyä saanut yksittäinen henkilö, nähdäkseni hän ei ollut salaliitossa ainakaan se korkeimman tason pelaaja, jollaiseksi häntä usein on tituleerattu. Riippumatta siitä, oliko LBJ aktiivisesti mukana varsinaisessa salaliitossa, oli myös hän hyvin lojaali Israelille, ja hänellä oli suhteita maahan niin tiedustelupalvelujen kuin alamaailmankin kautta. Johnson tuskin olisi ryhtynyt hankkeeseen ilman liittolaistensa tukea, joiden huonoista väleistä Kennedyyn hän oli myös varmasti tietoinen. Loppujen lopuksihan hänen ei tarvinnut kuin istua katettuun pöytään, sillä Kennedyn pään menoksi juonivat tahot eivät varmastikaan kaivanneet Johnsonin kehotusta tai siunausta toteuttaakseen suunnitelmansa.

Johnson saattoi kyllä olla toisellakin tavalla tärkeässä roolissa – murhan jälkeen. Toisinaan väitetään, että vaikka joillain Israelin hallinnon toimijoilla olisikin ollut motiivi murhaan, ei pienessä valtiossa olisi kiinnijäämisen pelossa uskallettu ottaa niin valtavaa riskiä. Tätä perustelua voisi tietysti käyttää myös vaikkapa Fidel Castron Kuubaan. Sillä erotuksella tosin, että Israelilla oli Yhdysvaltain presidenttinä ”oma miehensä” Lyndon Johnson, joka tuskin olisi käynnistänyt mitään merkittäviä toimenpiteitä Israelia vastaan, vaikka sen osallisuus kaikesta peittelystä huolimatta olisikin paljastunut. Tämähän nähtiin jo USS Libertyn tapauksessakin. Israelilla oli siis paitsi motiivi, myös minimaalisen pieni riski joutua vastaamaan teoistaan, toisin kuin esimerkiksi edellä mainitulla Kuuballa.

Salainen sota Israelin kanssa

David Ben-Gurion, Franklin D. Roosevelt, Jr. ja kongressinjäsen John F. Kennedy Ben-Gurionin Jerusalemin kodissa lokakuussa 1951. Kuvaaja: ei tiedossa

Piperin teesin kannalta keskeistä on Kennedyn kulissien takainen ”sota” Israelin silloisen pääministerin David Ben-Gurionin kanssa. Julkisesti suhteet vaikuttivat olevan kunnossa, ja Kennedy jopa suostui myymään Hawk-ohjuksia Israelille. Tämän hän teki kuitenkin siinä toivossa, että se olisi hillinnyt Israelin tarvetta ydinaseelle. Jotta JFK:n valinta presidentiksi ylipäätään olisi ollut mahdollista, oli hän joutunut mielistelemään Israel-lobbya kontaktihenkilönään liikemies Abraham Feinberg. Feinberg keräsi yksityistä rahoitusta ydinaseprojektille ja myöhemmin vihjaili Kennedylle, että ellei tämä luovu vaatimuksistaan Dimonassa suoritettavista tarkastuksista, voisi se johtaa pienempään tukeen vuoden 1964 vaaleissa.

Valtaan päästyään Kennedy kuitenkin jossain määrin käänsi takkinsa myös Israelille. Tai oikeastaan hän kyllä tarjosi tukeaan edelleen myös Israelille, mutta halusi tasapuolisuuden nimissä kehittää välejä myös arabimaihin. Hänen mielestään paras tapa turvata Israelin turvallisuus oli, että USA ylläpitäisi hyviä suhteita muihinkin alueen valtioihin. Lisäksi hänen politiikkansa oli, että kotimaan edut tulivat ennen Israelin etuja. Kennedy pysyi myös loppuun asti ydinasehanketta vastustavassa kannassaan. Tämä sai Ben-Gurionin masentumaan ja katkeroitumaan siinä määrin, että se saattoi jopa olla merkittävä syy hänen eroonsa pääministerin pestistään. Ben-Gurion nimittäin uskoi vakaasti Egyptin, Syyrian ja Irakin juonittelevan yhdessä tuhotakseen Israelin.

Ydinaseen saaminen oli Ben-Gurionin mukaan ratkaisevaa koko Israelin olemassaololle ja sitä perusteltiin turvallisuudentunteella, vaikka maa oli muutoinkin sotilaallisesti edellä naapureitaan. Kennedyn vastustuksen neutralisointi oli erityisen tärkeää. Se olisi voinut kaataa koko projektin, sillä Israelin sisälläkin riitti vastustusta ydinasetta kohtaan. Kyse oli merkittävästä käännekohdasta historiassa, sillä ydinase on tuonut Israelille psykologisen etulyöntiaseman ja saanut sen ehkä jopa koventamaan politiikkaansa naapurivaltioitaan kohtaan. Vielä ydinasekiistaakin suuremmaksi uhaksi Ben-Gurion kuitenkin koki Kennedyn ehdotuksen, että palestiinalaispakolaisten tulisi joko saada palata koteihinsa tai että heidät tulisi hyvitysten kera sijoittaa muihin arabimaihin.

Mossadin kytkökset Kennedyn murhaan eivät suinkaan lopu tähän, vaan esimerkiksi tuoreemassa False Flags -teoksessaan Piper mainitsee myös Dallasin tapahtumiin liittyviä viitteitä israelilaistahojen osallisuudesta. Mutta tässä tulivat esiin ehkäpä ne kaikkein keskeisimmät asiat, vaikka joitain melko tärkeitäkin henkilöitä tästä nyt vielä jäikin puuttumaan. Kuten todettua, on mahdotonta sanoa varmuudella, keneltä alkuperäinen ajatus Kennedyn murhaamiseksi oli lähtöisin. Mutta kun otetaan kaikki nämä edellä mainitut (ja tällä kertaa vielä mainitsematta jääneet) seikat huomioon, niin on melko turvallista olettaa joillain Israelin hallinnon toimijoilla olleen vähintään jonkinlainen, todennäköisesti jopa merkittävä rooli salamurhassa.

Mossad ei tietenkään olisi kyennyt järjestämään iskua yksin, vaan toki myös esim. CIA:lla vaikuttaisi olleen keskeinen rooli murhassa ja sen peittelyssä. Ainakin yksi ampujakin tilattiin Ranskan tiedustelupalvelussa toimineen Pierre Neuvillen mukaan hänen kotimaastansa. Ilmeisesti yleinen käytäntö alalla on, että omia miehiä ei käytetä salamurhissa, jotta todellisen syyllisen jäljittäminen ei olisi niin helppoa siinä tapauksessa, että kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti. Israel-kytkentä murhaan ei siis välttämättä tee mitenkään perättömäksi kaikkien muiden tahojen osallisuutta, vaan nähdäkseni yhdistää eri teorioita loogisella tavalla yhteen.

Väitteet antisemitismistä perättömiä

Koska näitä asioita halutaan joskus jopa tahallaan ymmärtää väärin, niin väärinkäsitysten välttämiseksi on varmaankin vielä syytä huomauttaa, että kun tässä puhutaan Israelista, tarkoitetaan sillä valtaeliittiä/sionisteja ja heidän mahdollisia tukijoitaan finanssimaailman, lobbaajien, tiedustelupalveluiden ja järjestäytyneen rikollisuuden saralla. Kukaan vakavasti otettava tutkija tuskin esittää, että juutalaiset laajana kansanryhmänä olisivat olleet salamurhan takana. Näin ollen väitteet antisemitismistä voidaan unohtaa, ainakin kunnes pystytään osoittamaan, ettei israelilaisilla tahoilla ollut kerrassaan mitään motiivia olla edes osallisena salamurhassa. Jos väittäisin esim. Ruotsin silloisen pääministerin olleen sekaantunut murhaan, niin monet varmaan pitäisivät tätä (ihan syystäkin) naurettavana väitteenä. Mutta tuskin silloinkaan ensimmäinen (tai ainoa) vasta-argumentti olisi leimata väitteen tekijä rasistiseksi henkilöksi.

Michael Collins Piper henkilönä ei välttämättä miellytä kaikkia ja joidenkin mielestä tämä kirjoitus olisi ehkäpä kaivannut muitakin lähteitä. Israelin mahdollisesta osallisuudesta ovat toki muutkin kirjoittaneet, mutta väittäisin kuitenkin, että kukaan muu ei ole (ainakaan kirjan muodossa) tehnyt yhtä perusteellista tutkimusta Israelin kytköksistä JFK:n murhaan. Ja monet asiaa tutkineetkin ovat mahdollisesti saaneet innostuksensa juuri Piperin kirjasta. Kritiikki Final Judgmentiä kohtaan on sen sisällön sijaan kohdistunut lähinnä Piperin henkilöhahmoon. Piper olikin jopa harkinnut kirjansa julkaisemista ilman omaa nimeään, jotta se ei kärsisi hänen ristiriitaisesta maineestaan.

Vaikka Piper on usein ilmaissut olevansa halukas väittelemään näkemyksistään julkisesti, hänen esittämiään väitteitä ei ole lähdetty kumoamaan, vaan niistä on pääasiassa vaiettu kokonaan. Ilmeisesti hänen kirjalleen halutaan antaa mahdollisimman vähän julkisuutta. Edes Vincent Bugliosin kirjassa Reclaiming History, jossa käydään läpi ja pyritään kumoamaan lähes kaikki mahdolliset salaliittoteoriat, ei Piperin väitteitä käsitellä, vaikka häneen muutaman kerran ohimennen viitataankin. Bugliosi käyttää jopa lainausta Final Judgmentistä tukenaan kumotessaan erästä toista teoriaa.

Mutta henkilökohtaisten mielipiteiden Piperin persoonasta ei kuitenkaan tulisi antaa vaikuttaa mielipiteeseen kirjan sisällöstä, jonka eteen Piper on selvästi nähnyt vaivaa ja käynyt läpi paljon erilaista lähdeaineistoa. Lähteinään hän on käyttänyt hyvin paljon valtavirrassa julkaistua materiaalia. Piper on myös tarkistanut kirjaan ottamansa asiat useasta eri lähteestä. Kootessaan tiedot yhteen on hän muodostanut niistä helposti ymmärrettävän kokonaisuuden. Tosin myönnän, ettei minulla ole toistaiseksi ollut aikaa lähteä tarkistamaan kovinkaan montaa alkuperäistä lähdettä. Jo lähdeluetteloa tarkastellessa kuitenkin huomaa, että lähteet vaikuttavat legitiimeiltä, eivätkä ainakaan ole peräisin antisemitistisistä julkaisuista. Tämä on oleellista sen vuoksil, että väitteillä antisemitistisistä lähteistä on toisinaan on yritetty horjuttaa kirjan uskottavuutta.

Piperin teesin kannalta tärkeitä lähteitä – joissa kuvataan Kennedyn suhdetta Israeliin sekä CIA:n ja Mossadin välisiä yhteyksiä – ovat mm. Stephen Greenin Taking Sides, Andrew ja Leslie Cockburnin Dangerous Liaisons sekä Seymour Hershin The Samson Option. Ja jos sillä nyt mitään merkitystä on, niin Green ja Hersh ovat juutalaisia. Israelilainen toimittaja Barry Chamish puolestaan on arvostelussaan sanonut Final Judgmentin olevan melko vakuuttava teos, joskaan ei kaikista asioista ole samaa mieltä Piperin kanssa. Chamish, jolla omien sanojensa mukaan on silmää asialle, ei näe Final Judgmentiä mitenkään antisemitistisenä, vaan nostaa jopa esiin, että ”noin puolet Piperin lähteistä on juutalaisia”.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on I. Irving Davidsonin toteamus Piperille. Davidson oli kansainvälinen asekauppias ja pitkäaikainen Israelin lobbaaja, jonka monet JFK-tutkijat, kuten Peter Dale Scott, ovat yhdistäneet JFK:n murhaan. Davidsonin tuttaviin lukeutuivat mm. mafiapäällikkö Carlos Marcello, FBI-johtaja J. Edgar Hoover ja presidentti Lyndon B. Johnson, joten voisi sanoa, että hän oli todellinen sisäpiiriläinen. Kaiken tämän lisäksi Davidson sattui olemaan myös The Spotlight -lehden lukija ja tätä kautta myös Piperin tuttava. Luettuaan Final Judgmentin Davidson totesi Piperille, että ”luulen tämän olleen aika pitkälti se, mitä tapahtui”. Davidsonin toteamushan ei toki vielä mitään todista, mutta Final Judgment kyllä seisoo varsin tukevasti omilla jaloillaan ilman kyseistä toteamustakin.

(Huom. Tämä kirjoitus on aiemmin julkaistu Verkkomediassa 7.12.2013. Kirjoitusta oli tarkoitus vielä täydentää jossain vaiheessa, mutta koska Verkkomedian sivut eivät ainakaan tällä hetkellä toimi, julkaisen sen pienten muokkausten kera jo tässä vaiheessa täällä. Tulen kuitenkin mahdollisesti vielä muokkaamaan tätä kirjoitusta tai kirjoittamaan sille jatko-osan.)

Lähde:

Piper, Michael Collins. 2005. Final Judgment. American Free Press. Saatavilla pdf-muodossa: http://americanfreepress.net/PDF/Final_Judgment.pdf

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: