Irakin sodan puuhamiehet

Amerikkalaisjoukkoja Irakissa vuonna 2006. Irakin sodan seurauksena on varovaistenkin arvioiden mukaan kuollut satoja tuhansia irakilaisia. Kuva: Aaron Allmon | Wikimedia Commons

Kuten hyvin tiedämme, laajalle levinneestä vastarinnasta huolimatta presidentti George W. Bush julisti maaliskuussa 2003, että Yhdysvallat yhdessä muutamien muiden maiden kanssa tulee hyökkäämään Irakiin, vaikka se ei saisikaan toimilleen muun maailman tukea. Tässä ”halukkaiden koalitioksi” kutsutussa liittoumassa sen keskeisin liittolainen oli Iso-Britannia. Hyökkäystä Irakiin perusteltiin epäilyillä Irakin joukkotuhoaseista ja kytköksistä al-Qaidaan sekä diktaattori Saddam Husseinin syrjäyttämisellä. Suurimmat sotatoimet saatiin päätökseen jo saman vuoden aikana, mutta taisteluoperaatiot maassa jatkuivat hyvin pitkään ja Yhdysvallat vetikin joukkonsa Irakista vasta vuoden 2011 lopulla.

Lopulta kuitenkin vahvistui, ettei mitään joukkotuhoaseita ollut, eikä yhteyksiä al-Qaidaan myöskään kovista ponnisteluista huolimatta onnistuttu löytämään. Osama bin Ladenin on kerrottu tosiasiassa suhtautuneen vihamielisesti niin Saddam Husseiniin kuin Libyan Muammar Gaddafiin. On syytä uskoa Yhdysvaltojen olleen tietoinen näistä seikoista jo sotaan lähtiessään. Kriitikot ovatkin arvelleet, että joukkotuhoaseita enemmän maa oli kiinnostunut Irakin luonnonvaroista tai että presidentti Bush kaipasi voitokasta sotaa kannatuksensa lisäämiseksi. Ehkä näinkin, mutta loppujen lopuksihan presidentti on ennen kaikkea keulakuva. Jos mennään hieman pintaa syvemmälle, niin millaisia taustavoimia vaikutti presidentti Bushin ja Irakin sodan taustalla? Michael Collins Piper on selvittänyt asiaa kirjassaan The High Priests of War, johon seuraava kirjoitus pääasiallisesti pohjautuu.

Elefantti olohuoneessa

Arvostettu newyorkilainen sanomalehti Forward siteerasi[1] 28. helmikuuta 2003 kolumnisti Michael Kinsleyta. Tämä kirjoitti, että Israelin keskeinen rooli väittelyssä mahdollisesta sodasta Irakia vastaan oli kuin ”sananlaskun elefantti huoneessa”, jonka ”kaikki näkevät, mutta jota kukaan ei mainitse”. The New York Times raportoi[2] 5. maaliskuuta kongressiedustaja Jim Moranin raivostuttaneen juutalaisyhteisöä toteamalla, että ilman sen ”vahvaa tukea sodalle Irakissa emme ryhtyisi siihen”. Kuin vahvistuksena näille väitteille jopa israelilaislehti Haaretzissa Ari Shavit kuitenkin kirjoitti[3] 3. huhtikuuta, että ”Irakin sodan suunnittelivat 25 uuskonservatiivia – suurin osa juutalaisia – jotka painostavat presidentti Bushia muuttamaan historian kulkua”. Myös Forward kertoo[4] Israelin ”ainutlaatuisella tavalla hyötyneen sodasta” ja olleen sen ”hiljainen mutta innokas tukija”.

Mainittu ryhmä uuskonservatiiveja, josta Piper käyttää nimitystä ”sotapuolue”, ohjaili hänen mukaansa päätöksentekoa Bushin hallituksessa ja tuki merkittävästi silloisen Israelin pääministerin Ariel Sharonin johtamaa Likud-puoluetta. Vaikka kytkökset Israeliin ovat todellisia, tässä vaiheessa voi kuitenkin olla paikallaan todeta, etteivät tietenkään kaikki juutalaiset maailmalla tai edes Amerikassa seisoneet uuskonservatiivien agendan takana, ja jotkut jopa vastustivat sitä. Ja onhan uuskonservatismi toisaalta saanut suosiota myös fundamentalistikristittyjen keskuudessa. Ei käy silti kieltäminen, etteikö keskeisimmistä uuskonservatiivien johtohahmoista suurin osa olisi ollut Israelin etuja ajavia – mahdollisesti myös sekä Yhdysvaltojen että Israelin kaksoiskansalaisuuden omaavia – henkilöitä. Tällaisia ovat esimerkiksi ”merkkihenkilöt” Richard Perle ja William Kristol.

Richard Perle – jota jo 70-luvulla syytettiin vakoilusta Israelin hyväksi – toimi presidentti Ronald Reaganin aikakaudella avainasemassa puolustusministeriössä. Lisäksi hän on toiminut monissa instituutioissa ja organisaatioissa kohdistaen energiansa pääasiallisesti Israelin puolesta lobbaamiselle. Presidentti Bush nimitti Perlen puolustuspoliittisen valiokunnan Defense Policy Boardin (DPB) johtoon. Tätä asemaa ja lukuisia kontaktejaan – joista osa niin ikään toimi korkea-arvoisissa viroissa Bushin hallinnossa – hyödyntäen hän alkoi aktiivisesti edistää sotapyrkimyksiä Irakin suhteen. William Kristol puolestaan on uuskonservatismin kummisedäksikin tituleeratun Irving Kristolin poika. Nuorempi Kristol seurasi isänsä jalanjälkiä. Hän osallistui monenlaisten yhdistysten ja ajatushautomoiden toimintaan ja oli perustamassakin joitakin. Tunnetuimpia näistä lienee hänen yhdessä Robert Kaganin kanssa perustamansa hyvin vahvasti hyökkäystä Irakiin kannattanut Project for the New American Century (PNAC). Yhdistäen verkostonsa ja vaikutusvaltansa Perle ja Kristol työskentelivät lujasti sen eteen, että uuskonservatiivisesta aatemaailmasta muodostui vaikuttava tekijä Bushin hallinnon ulkopoliittisista päätöksistä vastaavalle koneistolle.

Vuonna 2000 Perle ja Kristol julkaisivat kirjan Present Dangers: Crisis and Opportunity in American Foreign and Defense Policy, jonka amerikkalaiskirjoittaja Michael Lind on todennut[5] ennakoineen Bushin omaksumaa politiikkaa. Lindin mukaan lukumäärältään vähäpätöisestä sionistisesta äärioikeistosta on tullut merkittävä vaikuttaja republikaanien päätöksenteosta vastaavissa piireissä, ja he ovat ankaralla kädellä kampanjoineet kaikkia tiellään seisovia vastaan – jopa näkyviä ja vaikutusvaltaisia uuskonservatiivien politiikkaa kyseenalaistaneita armeijan johtohenkilöitä vastaan.

Uuskonservatiivien miehittämä Bushin hallinto

Uuskonservatiivien vaikutusvallasta Bushin hallinnossa ovat kirjoittaneet CIA:n analyytikkoinakin toimineet Bill ja Kathleen Christison 13. joulukuuta Counterpunch-lehdessä[6]. Christisonien artikkelin mukaan apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz oli puolustuspoliittista valiokuntaa johtaneen Richard Perlen suojatti. Monet nykypäivän uuskonservatiiveista ovat silmiinpistävänä Israelin tukijana tunnetun senaattori Henry M. Jacksonin seuraajia. Wolfowitz puolestaan on varapresidentti Dick Cheneyn kansliapäällikkönä työskennelleen Lewis Libbyn mentori. Toinen Perlen suojatti puolustusministeriössä oli Douglas Feith. Peter Rodman ja Dov Zakheim ovat tuttuja jo Reaganin hallinnosta, jossa uuskonservatismi ensi kertaa kukoisti. Ulkoministeriössä toimi American Enterprise Institute -ajatushautomossa vaikuttanut John Bolton, jonka erityisavustaja David Wurmser on yhdessä Perlen ja Feithin kanssa ollut laatimassa ainakin kahta strategiapaperia Israelin pääministeri Benjamin Netanjahulle vuonna 1996.

Wurmserin vaimo Meyrav Wurmser on ollut perustamassa MEMRIä (Middle East Media Research Institute), joka on erikoistunut arabimedian ja -johtajien lausuntojen kääntämiseen. The Guardianin mukaan[7] nämä käännökset ovat kuitenkin varsin valikoituja. Arabien ja muslimien ääriajatuksia kyllä käännetään ja levitetään, mutta maltillisemmat lausunnot ja toisaalta hepreankieliset äärilausunnot usein sivuutetaan tai jätetään vähemmälle huomiolle. Kansallisessa turvallisuusneuvostossa Lähi-idän asioista vastasi Elliott Abrams, joka Iran–contra-skandaalin aikaan myönsi syyllistyneensä tietojen salaamiseen kongressilta. Abrams on ollut myös äänekäs Israelin kannattaja ja Christisonit kirjoittavatkin, että ”hänen asettamisensa avainasemaan päätöksenteossa Palestiinan ja Israelin konfliktin suhteen on kuin laittaisi ketun vartioimaan kanatarhaa”. Cheney, Bolton ja Feith olivat myös Israelin etuja ajavan ajatushautomo JINSA:n (Jewish Institute for National Security Affairs) jäseniä ennen tuloaan hallitukseen.

Millaisia tavoitteita Israelin johdolla ja sen kannattajilla uuskonservatiivien joukoissa sitten oli Irakin sodan suhteen? Kolumnisti Charles Krauthammer kirjoittaa[8] aikakauslehti Timessa 17. helmikuuta 2003, että kyse ei ole ainoastaan Saddam Husseinin aseistariisumisesta, vaan koko alueen uudistamisesta — Irakin ollessa vasta alkusoittoa. 18. helmikuuta 2003 Haaretz raportoi[9] Ariel Sharonin vaatineen, että Irakin jälkeen Yhdysvaltojen tulisi onnistunutta Irakin operaatiota mallinaan käyttäen aloittaa toimet muitakin ”edesvastuuttomia” valtioita, kuten Irania, Libyaa ja Syyriaa vastaan. Myös The New York Times kirjoittaa[10] 27. helmikuuta Israelin pitävän Irania ja Syyriaa vieläkin suurempina uhkina ja toivovan, että dominot alkaisivat kaatua kunhan Saddam Husseinista olisi päästy. Kun vertaa edellä mainittua listaa ”vastuuttomista” maista Irakin sotaa seuranneisiin tapahtumiin, ei voi olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä.

Siinä vaiheessa kun sotasuunnitelmat Irakia vastaan olivat jo hyvää vauhtia eskaloitumassa, myös sodalle myönteinen Wall Street Journal kirjoitti[11] 21. maaliskuuta 2003, että presidentti Bushin on tarkoitus tehdä koko Lähi-idästä – ei ainoastaan Irakista – ”turvallisempi paikka Amerikalle”. Tällä päämärällä oli lehden mukaan ”israelilais- ja uuskonservatiivijuuret”. Paria päivää myöhemmin The New York Times kirjoitti[12] uuskonservatiivien doktriinin ennaltaehkäisevästä sodasta olevan peräisin jo 1990-luvun alkupuolelta.

Uuskonservatismin historiaa

Uuskonservatiivinen agenda juontaa juurensa kuitenkin paljon pidemmälle kuin vain 1990-luvun alkuun. Journalisti ja pariisilaisyliopiston luennoitsija Philip Golub kirjoittaa[13] uuskonservatiivien vaihtelevalla menestyksellä tavoitelleen määräysvaltaa etenkin ulkopolitiikan suhteen jo 1970-luvulta lähtien, kunnes George W. Bushin valinta presidentiksi ja syyskuun 11:nnen iskut viimein toivat heille suurempaa menestystä. Golubin mukaan heidän tavoitteenaan on yhdistää kansakuntaa ja turvata USA:n strateginen ylivoimaisuus maailmanlaajuisesti. Välineinään he käyttävät sotaa ja sotilaallisen vahvuuden ylläpitoa, mikä taas vaatii jatkuvaa uusien vihollisten tunnistamista.

Jo filosofi Leo Strauss puhui ulkoisen uhan puuttuessa sellaisen luomisesta yhteiskunnan järjestyksen ylläpitämiseksi[14]. Aikanaan myös sionistisessa suuntauksessa vaikuttaneen Straussin onkin sanottu jättäneen jälkensä uuskonservatiivien aatemaailmaan. Hänen opetuksiaan on joiltain osin luonnehdittu[15] sekoitukseksi marxilaisuudesta juontavien ja bolševikkivallankumouksellisina tunnettujen Vladimir Leninin ja Lev Trotskin opetuksista. Irving Kristolin ympärille muodostunut ryhmä koostuikin pitkälti entisistä trotskilaisuutta edustavista kommunisteista. Michael Lindin mukaan uuskonservatiivit eivät olleet perinteisiä konservatiivisia republikaaneja, vaan he olivat alun perin olleet liberaaleja tai vasemmistolaisia demokraatteja, joista useimmilla oli marxilaista taustaa. Koska useimmat heistä olivat juutalaisia, sai vasemmiston kriittinen suhtautuminen Israeliin heidät hylkäämään demokraattisen puolueen.

Israelin turvallisuuden takaaminen vaikuttaisikin olevan keskeinen huolenaihe uuskonservatiiveille. Kuten amerikanjuutalainen tutkija Benjamin Ginsberg havainnoi[16], 1970- ja 1980-luvuilla uuskonservatiivit olivat avainasemassa, kun puolustukseen ja Israelin sotilaalliseen avustamiseen sijoitettujen määrärahojen kasvattamista yritettiin oikeuttaa Neuvostoliiton uhkakuvalla ja sillä, että Israel olisi strateginen kumppani Amerikalle sen pyrkiessä hillitsemään Neuvostoliiton laajentumista Lähi-itään. Myös tunnettu kirjailija Gore Vidal totesi[17] vuonna 1986, että amerikkalaisväestöä pelotellaan Neuvostoliitolla, jotta Israel-lobbaajat tehden yhteistyötä ”sekopäisen oikeiston” kanssa pystyvät kanavoimaan Pentagonille ja Israelille lähes kolmanneksen liittovaltion budjetista.

Valtaväestön keskuudessa uuskonservatiivit eivät tuohon aikaan kuitenkaan olleet vielä erityisen tunnettuja. Laajemmalti termiä käytettiin ensi kerran luultavasti Newsweek-lehdessä 7. marraskuuta 1977. Ensimmäinen täysimittainen kirja aiheesta oli Peter Steinfelsin The Neo-Conservatives: The Men Who Are Changing America’s Politics (1979), jossa ei kuitenkaan suuremmin käsitelty uuskonservatiivien ulkopoliittista agendaa huolimatta siitä, että he olivat alusta lähtien painottuneet nimenomaan ulkopolitiikkaan. Jo tässä kirjassa kuitenkin mainitaan huhuista, joiden mukaan Irving Kristol oli saanut tukea USA:n keskustiedustelupalvelu CIA:lta. Kirjassaan The Cultural Cold War: The CIA and the World of Arts and Letters (2000) Frances Stonor Saunders kirjoittaakin ryhmien, joissa Kristol 1950- ja 1960-luvuilla toimi avainhenkilönä, todellakin olleen CIA:n rahoittamia. Kristolin saama julkisuus uransa alkutaipaleella onkin pitkälti amerikkalaistiedustelun ansiota. Kuten mainittua, myöhemmässä vaiheessa häntä itseään on luonnehdittu[18] uuskonservatiivisen suuntauksen ”kummisedäksi”, johon toiset ottivat yhteyttä kaivatessaan avustusta tai rahoitusta. Hänen kerrottiin ”kyenneen järjestämään niin tuottoisia tarjouksia instituutioilta ja yhdistyksiltä, ettei yksikään konservatiivi niistä kieltäytyisi”.

William Kristolin ja Richard Perlen verkosto

Kristolien perheen perinteitä on pitänyt yllä monessa mukana ollut William Kristol, yksi nykypäivän merkittävimmistä mielipidevaikuttajista. Hänen on sanottu[19] olleen amerikkalaismedian laajimmin siteeraamaa yksittäinen henkilö ja näin ollen republikaanipuolueen tärkein strategi. Nykyisin hän toimii päätoimittajana ”uuskonservatiivien raamatuksikin” kutsutussa The Weekly Standard -lehdessä. Lehti ei ole koskaan ollut tuottoisa, mutta silti sitä on rahoittanut mm. niin ikään tuestaan israelilaiselle Likud-puolueelle tunnettu miljardööri Rupert Murdoch, jota puolestaan on luonnehdittu jonkinlaiseksi mediaedustajaksi tai keulahahmoksi yhdessä Rothschildien, Bronfmanien ja Oppenheimerien kanssa muodostamalleen miljardööriklikille.

William Kristolin vaikutusvalta ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan mielipiteiden muokkaamiseen median välityksellä, vaan hänellä vaikuttaisi olleen myös paljon suoraa valtaakin George W. Bushin hallituksessa. Kuten The Washington Post kirjoittaa[20], useat presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn virallisista puheista ja julkilausumista vastanneet henkilöt olivat aiemmin toimineet Kristolin alaisuudessa. Lisäksi Post mainitsee lukuisia muitakin Bushin hallinnossa toimineita, joiden on syytä olettaa olleen lojaaleja Kristolille. Jopa Bushin läheinen ystävä Al Hubbard oli toiminut Kristolin apulaisena tämän ollessa varapresidentti Dan Quaylen kansliapäällikkö 1990-luvun vaihteessa. Huomionarvoista on, että Kristol ei kuitenkaan alkujaan ollut suinkaan Bushin kannattaja tai muutenkaan vaikuttanut hänen piireissään, vaan itse asiassa tuki hänen vastaehdokastaan John McCainia vuoden 2000 presidentinvaalien esivaaleissa.

Richard Perle. Kuva sivulta thecommentator.com

Kristolin tärkeimpiä yhteistyökumppaneita lienee Richard Perle, joka kumppaninsa Stepehen J. Bryenin tapaan aloitti uransa Washingtonissa Yhdysvaltain senaatin työntekijänä. Miehiä yhdistää myös se, että molemmat ovat jääneet kiinni salaiseksi luokitellun informaation toimittamisesta Israelille. Perlen tapauksessa vuonna 1970 senaattori Henry Jackson kuitenkin kieltäytyi painostuksesta huolimatta erottamasta tätä. Kahdeksan vuotta myöhemmin Bryenia taas kehotettiin vain vetäytymään kaikessa hiljaisuudessa hieman syrjemmälle joksikin aikaa. Bryenista FBI:lle raportoinut Michael Saba on dokumentoinut tapauksen kirjassaan The Armageddon Network (1984).

1970-luvun puolivälissä Perle oli keskeisessä asemassa nimellä ”Team B” tunnetun ryhmän muodostamisessa. Tuohon aikaanhan sotaisat ryhmittymät Israelin hallituksessa ja sen lojaalit kannattajat Yhdysvalloissa yrittivät ahkerasti pelata neuvostokorttia, mutta valitettavasti CIA:n analyytikot olivat tulleet siihen tulokseen, ettei Neuvostoliitolla ollut aikeita tai valmiuksia lähteä haastamaan USA:ta Lähi-idässä. Kun tämän ns. ”A-tiimin” tulokset eivät miellyttäneet, oli koottava ”riippumattomista” eksperteistä koostuva ”B-tiimi”, joka kuitenkin oli, kuten tutkija Anne Hessing Cahn toteaa[21], melkoisen sisäänlämpiävä porukka.

Alkuvuodesta 1978 B-tiimi julkaisi raportin, jonka mukaan Neuvostoliitto valmistautui valtaamaan Iranin tai jonkin muun öljyrikkaan valtion sekä tarpeen vaatiessa aloittamaan ydinsodan Yhdysvaltoja vastaan tarkoituksenaan olla se osapuoli, joka ehtii iskeä ensin. Nämä ”löydökset” sitten lopulta elvyttivät asevarustelun USA:ssa ja saivat sen myöskin lisäämään Israelille suunnattujen tukien määrää merkittävästi. A- ja B-tiimien välisenä yhteyshenkilönä toiminut John Paisley onnistui saamaan salaiseksi luokitellun raportin käsiinsä tarkoituksenaan kirjoittaa yksityiskohtainen kriittinen arvio esitetystä disinformaatiosta. Hänet kuitenkin murhattiin ennen kuin hän ehti saada työnsä valmiiksi.

Team B oli myös siinä mielessä merkittävä, että se loi pohjaa erilaisille pääosin uuskonservatiiveista koostuville komiteoille. Yksi tällainen oli Committee for a Free World, jonka jäseninä toimi useita myöhemmin ”Perle–Kristol-verkostossa” vaikuttaneita henkilöitä, kuten Elliot Abrams ja Michael Ledeen. Varainkeruuta komitealle edesauttoi George W. Bushin hallinnossa puolustusministerinä toiminut Donald Rumsfeld. Cahn toteaakin[22], että ”Reaganin tullessa valituksi B-tiimistä tuli pohjimmiltaan A-tiimi”.

Reaganin aikaan Perle toimi puolustusministeriössä. Kuten The New York Times huhtikuussa 1983 kirjoittaa[23], oli hän kuitenkin joidenkin mielestä esteellinen toimimaan tässä virassa. Tullessaan puolustusministeriöön Perle oli vastaanottanut 50 000 dollarin konsultointipalkkion israelilaisen puolustusvälineyhtiö Soltamin perustajalta, Suomessakin vaikuttaneelta Shlomo Zabludowiczilta. Ja vain vuotta myöhemmin hän kehotti USA:n armeijaa harkitsemaan liiketoimia Zabludowiczin kanssa. Samankaltaisia epäilyksiä Perlen henkilökohtaisista liiketoimista esitettiin[24] myös 20 vuotta myöhemmin.

Kovan linjan antikommunistina esiintynyt Perle myös yhdessä Bryenin kanssa edisti Israelille tuottoisaa aseiden vientiä kommunistiseen Kiinaan 80-luvulla. Kriitikot ovatkin todenneet, että kyse ei ollut niinkään kommunismin vastustamisesta vaan siitä, että nämä trotskilaistaustaiset tai joidenkin mukaan jopa jonkin sortin ”uudistuneet trotskilaiset” ehkäpä vain jatkoivat neuvostojohtaja Josif Stalinin ja Lev Trotskin välillä alkanutta ideologista kamppailua. Tämä ei välttämättä tarkoita, että he olisivat yhä haikailleet kommunismin perään, vaan että he olisivat nähneet vihollisenaan ainoastaan Neuvostoliiton. Ja vaikka sitä ei varmasti haluttukaan päästää niskan päälle, edes Neuvostoliitto ei ehkäpä ollut sellainen vihollinen, jonka kukistumiseen todella tähdättiin. Sen heikentyminen liiaksihan olisi päinvastoin hankaloittanut uuskonservatiivien agendan läpivientiä, jossa Neuvostoliiton uhkakuvalla oli keskeinen merkitys. Kenties ei siis ollutkaan kyse pelkästä liiketoiminnasta, kun esimerkiksi amerikkalaisyhtiö Bryant Chucking Grinder Company sai Henry Kissingerin ja Richard Nixonin hallinnon avulla yleisestä neuvostovastaisuudesta huolimatta vientiluvan työstökoneille[25], joita Neuvostoliitto käytti ohjuksissaan tarvitsemiensa pienoiskuulalaakerien massatuotantoon.

Kaikesta huolimatta Perle kuitenkin menestyi siinä määrin, että 13. huhtikuuta 1986 häntä kuvailtiin The Washington Postissa erästä ulkoministeriön virkamiestä siteeraten ”vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi Pentagonissa”.

Toisen polven Team B

Perlen, Kristolin ja kumppaneiden muodostamaa ”sotapuoluetta” voisi pitää toisen polven versiona Team B:stä. 9/11-iskujen seurauksena he väsäsivät presidentille kirjeen[26], jossa käytännössä tuettiin Paul Wolfowitzin pyrkimyksiä täysimittaiseen sotaan Irakia, Irania ja Syyriaa vastaan, unohtamatta libanonilaista Hizbollah-järjestöäkään. Tehdäkseen kirjeestä vakuuttavamman he kutsuivat joukon uuskonservatiiveja – mutta myös joitakin liberaaleja – allekirjoittamaan sen. Vaikka allekirjoittaneiden joukossa on molempien puolueiden jäseniä, suurin osa heistä sattuu olemaan Israelin tukijoita. Ennen kaikkea heillä on pitkäaikaisia kytköksiä Kristolin ja Perlen verkostoon.

Seuraavaksi listaan joitain esimerkkejä tähän verkostoon kuuluvista henkilöistä. Gary Bauer on kristillistä oikeistoa edustava vankkumaton Israelin puolestapuhuja. William J. Bennett saa kiittää virkamiesurastaan pitkälti Kristolin perhettä. Thomas Donnelly toimi apulaisjohtajana William Kristolin Project for the New American Century -ajatushautomossa. Hillel Fradkin on toiminut varapresidenttinä säätiössä, joka on toimittanut miljoonia dollareita rahoitusta Israel-myönteisille ja arabivastaisille järjestöille. Frank Gaffney työskenteli Perlen kanssa jo senaattori Jacksonin alaisuudessa. Perlen mentoroima Reuel Marc Gerecht on entinen Lähi-idän spesialisti CIA:n peiteoperaatioihin erikoistuneessa Directorate of Operations -jaostossa (nykyisin National Clandestine Service), ja hänen kirjoituksiaan on julkaistu mm. Kristolin The Weekly Standard -lehdessä. Norman Podhoretz esiintyi aikanaan uuskonservatiivien johtohahmona yhdessä Irving Kristolin kanssa. Hän on vaikuttanut sellaisissa organisaatioissa kuin American Jewish Committee ja Council on Foreign Relations (CFR).

William Kristol. Kuva: Gage Skidmore | Wikimedia Commons

Etenkin CFR on merkittävä järjestö, jossa useat uuskonservatiivit tai heidän aatemaailmansa jakavat ovat vaikuttaneet aina entisestä ulkoministeri Henry Kissingeristä lähtien. Sitä pidetään sisarhankkeena brittiläiselle Royal Institute for International Affairsille, jota on rahoittanut vaikutusvaltainen ja pitkäaikaisena Israelin tukijanakin tunnettu Rothschildin suku. The Washington Post kuvaili[27] 30. lokakuuta 1993 CFR:n jäsenten olevan Yhdysvalloissa lähin asia, joka tulee mieleen sanasta vallanpitäjät. Lehden mukaan he ovat ”henkilöitä, jotka jo yli puoli vuosisataa ovat hallinnoineet kansainvälisiä suhteita ja sotateollista yhteenliittymää”.

Näitä henkilöitä ja heidän muodostamiaan ajatushautomoita ja yhdistyksiä riittää siinä määrin, että tämän mittaisen kirjoituksen puitteissa ei ole mahdollista eikä mielekästä edes mainita kaikkia. Toiminta vaikuttaa siis olleen ja olevan edelleen hyvinkin järjestelmällistä ja organisoitua. Irakin sota voidaan nähdä tämän pitkään jatkuneen toiminnan kulminaationa. Invaasion ollessa juuri aluillaan William Kristol itsekin kirjoittaa[28] 17. maaliskuuta 2003 pääkirjoituksessaan The Weekly Standardissa, että ”olemme tyytyväisiä kun pitkään kannattamastamme strategiasta Irakin suhteen on tullut Yhdysvaltain hallituksen valitsema menettelytapa”. Päivää myöhemmin The Washington Post puhuu[29] sodasta ”Kristolin sotana”, joksi eräs lehden kolumnisti oli sitä jo aiemmin nimittänyt.

Uudenlaista imperialismia

Uuskonservatiivien ajama politiikka on tavallaan imperialismia. Amerikkalainen massamediakin on tämän myöntänyt, mutta kriittisen suhtautumisen asemesta kuitenkin liputtaa sen puolesta. Amerikan kenties vaikutusvaltaisin päivittäislehti The Washington Post kirjoittaa[30] uuskonservatiiveja markkinoivassa artikkelissaan 21. elokuuta 2001, että vaikka Yhdysvaltoja imperialistiseksi kutsuvat yleensä tekevät sen loukatakseen, ovat eräät intellektuellit sitä mieltä, että USA toimii aivan oikein omaksuessaan tällaisen roolin. Postin mukaan kyse on uudentyyppisestä imperialismista, jossa USA maa-alueiden valtaamisen tai siirtomaiden perustamisen sijaan on maailmanlaajuisesti läsnä sotilaallisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti.

Uuskonservatiivit yrittivät edistää imperialistisia pyrkimyksiään jo George H. W. Bushin presidenttikaudella. Kun vanhempi Bush päätti vetäytyä Irakista Persianlahden sodan aikaan, silloinen puolustusministeri Dick Cheney levitti luonnosta Paul Wolfowitzin ohjauksessa valmistellusta dokumentista, joka kehotti globaaliin unilateralismiin ja samankaltaiseen ennalta ehkäisevään voimankäyttöön kuin lopulta vuoden 2003 sodassa. Raportin vuotaessa lehdistölle Bush kuitenkin etäännytti itsensä tämän kaltaisesta radikalismista.

Nuoremman Bushin aikakaudella lopultakin suurempaa menestystä saavuttanut imperialismi sai osakseen paljon ylistystä, eikä vähiten sionistien taholta. Commentary-lehden syyskuun 2002 numerossa Norman Podhoretz kirjoittaa[31], kuinka Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean muodostaman niin kutsutun ”pahan akselin” valtioiden hallitukset ansaitsevatkin tulla kaadetuiksi, mutta että tähän joukkoon tulisi vielä lisätä mm. Syyria, Libanon ja Libya. Demokraattiset vaalit näissä maissa vain pahentaisivat tilannetta, sillä hänen mukaansa suuri osa väestöstä sympatisoi Osama bin Ladenia.

Bushin hallituksen uusi doktriini aiheutti toki vastarintaakin. Emeritusprofessori Andrew Bacevichin mukaan[32] voimankäyttö ei ollut enää Amerikalle viimeinen keino, vaan siitä oli tullut maalle tehokkain operointitapa sen käyttäessä puolustukseen yhtä paljon rahaa kuin koko muu maailma yhteensä. Yhdysvallat myös katsoi itsellään olevan yksinoikeuden ennaltaehkäisevään voimankäyttöön ja varoitti muita kansakuntia ”käyttämästä ennaltaehkäisyä tekosyynä aggressiolle”. Toisin kuin amerikkalaismedia yritti uskotella, myös monet armeijan johtohenkilöt suhtautuivat skeptisesti sodan tarpeellisuuteen ja sen väitettyihin positiivisiin vaikutuksiin.

Amerikan Likud

Ei liene mikään salaisuus, että Yhdysvaltain hallitus – riippumatta siitä, ovatko vallassa demokraatit vai republikaanit – on aina ollut Lähi-idän tilanteen suhteen puolueellinen Israelin eduksi. George W. Bushin aikakaudella sen ulkopolitiikka kuitenkin ennennäkemättömällä tavalla muovautui lähes identtiseksi Ariel Sharonin Israelin kanssa. Jopa siinä määrin, että uuskonservatiiveja voisi kutsua Amerikan Likudiksi. Kirjassaan Made in Texas: George W. Bush and the Southern Takeover of American Politics (2003) Michael Lind näkee heillä olleen kolme tavoitetta: USA:n unilateralismi, ennaltaehkäisevä sota ja ulkopolitiikan asettaminen vastaamaan Sharonin politiikkaa.

Itsekin amerikanjuutalainen Time-lehden kolumnisti Joe Klein esittää[33], että vaikka kukaan hallituksessa – paitsi ehkä juuri jotkin amerikanjuutalaiset – ei yleensä sano näitä asioita julkisesti, on ”vahvempi Israel” merkittävä syy Irakin sodalle. Toimittaja Arnaud de Borchgrave puolestaan kirjoittaa[34] The Washington Timesissa, että USA:n ja Israelin strategiset tavoitteet Lähi-idässä ovat vähitellen sulautuneet yhtenäiseksi Bush–Sharon-doktriiniksi. Hän kuvailee aluetta keilaradaksi, jossa Saddamia kohden tähdätyllä pallolla on tarkoitus tehdä myös Iranin, Syyrian ja Saudi-Arabian hallintoja horjuttava täyskaato. Strategialla on juurensa israelilaisen ajatushautomon Institute for Advanced Strategic and Political Studies vuonna 1996 julkaisemassa (ja Richard Perlen johtaman tutkimusryhmän kirjoittamassa) dokumentissa A Clean Break: A New Strategy for Securing the Realm, joka oli tarkoitettu poliittiseksi toimintasuunnitelmaksi tulevalle Benjamin Netanjahun hallinnolle. Näillä suunnitelmilla on aina ollut uuskonservatiivien täysi tuki, ja Perlen pitkäaikainen kumppani Michael Ledeen markkinoikin[35] arabivaltojen pistämistä sileäksi termillä ”luova tuho”.

Jos uuskonservatiivit ovatkin Amerikan Likud, niin toisaalta ei Israelin Likud- ja Labor-puolueiden välilläkään tuntuisi merkittävää eroa olevan, mikäli israelilaistutkija Israel Shahakia on uskominen. Kirjassaan Open Secrets (1997) hän toteaa erojen olevan myytti ja molempien puolueiden tähtäävän käytännössä koko Lähi-itää hallinoivan Suur-Israelin luomiseen. Shahakin mukaan Israel on militaristinen valtio, jonka politiikan sanelevat sen sotilas- ja tiedustelueliittiä hallitsevat uskonnollisesti fanaattiset fundamentalistit.

Vaikka Bush lyöttäytyi yhteen Sharonin kanssa, ei hän kuitenkaan itse varsinaisesti edusta uuskonservatiivista suuntausta, eikä häntä oikein voi sionistiksikaan kutsua, sillä Bushit eivät ole kenties arabimaiden kanssa harjoittamiensa öljybisnesten vuoksi koskaan olleet Israelin suosiossa. Kirjassa Friends In Deed: Inside the U.S.–Israel Alliance (1994) israelilaiskirjoittajat Dan Raviv ja Yossi Melman avoimesti kirjoittavat Israelin vihamielisyydestä vanhempaa Bushia kohtaan tämän toimiessa presidenttinä. Israelin tiedustelupalvelu Mossadissa toiminut Victor Ostrovsky on kirjassaan The Other Side of Deception (1994) jopa väittänyt Mossadin suunnitelleen vanhemman Bushin salamurhaa. Molemmat Bushit ovat kuitenkin olosuhteista riippuen olleet sekä sionistivaltion puolella että sitä vastaan. Ja arabihallintojen kaatuminen varmasti sopii mainiosti myös öljy-yhtymien suunnitelmiin. Toisaalta fundamentalistikristityt – jollaiseksi Bushin voisi lukea – ovat perinteisesti tehneet yhteistyötä sionistien kanssa.

Benjamin Ginsberg on selvittänyt Israelin ja kristittyjen fundamentalistien välien alkaneen lähentyä Likudin tullessa valtaan vuonna 1977 ja suhteiden vahvistuneen entisestään Ronald Reaganin voittaessa vaalit vuonna 1980. Ken Silversteinin ja Michael Schererin mukaan[36] fundamentalistit uskovat, että kun juutalaiset ovat ottaneet haltuunsa pyhän maan, koittaa Jeesuksen toinen tuleminen ja vääräuskoiset – myös juutalaiset ja muslimit – tuhotaan lopun ajan taistelussa. Arabeihin ja muslimeihin fundamentalistit eivät suhtaudu suopeasti, koska heidän katsotaan periytyvän Ismaelista, Abrahamin pojasta, jolle Jumala lupasi laajat resurssit, mutta joka ei silti koskaan ollut tyytyväinen. Tämän suuntauksen vastustajat ovat painottaneet, ettei kyse ole perinteisistä kristillisistä opeista, vaan erään Cyrus Scofieldin 1900-luvun alussa popularisoimista teorioista. Rothschildin suvun sanotaan rahoittaneen Scofieldia tarkoituksenaan edistää sionistisia tavoitteitaan ja hieman samankaltaista politiikkaa, jota uuskonservatiivit nykyisin ajavat.

Bill ja Kathleen Christison pitävätkin[37] nimenomaan Israelille kuuliaisten uuskonservatiivien panosta ratkaisevana poliittisessa päätöksenteossa. Kristittyjen fundamentalistien ja öljyn perässä juoksevien painostus ei vielä itsessään riittäisi, vaan tarvitaan myös Israelille lojaalien henkilöiden kykyä käsitellä kristillisiä fanaatikkoja. Nämä lojalistit epäilemättä tiedostavat, että ”niin heidän leipänsä kuin Israelinkin leipä on voideltu Bushin ja Cheneyn kaltaisten henkilöiden kiinnostuksella öljyyn”.

Terrorismiteollisuuden kehittyminen

Sen lisäksi, että media on markkinoinut uuskonservatiivien sekä niin kristittyjen kuin juutalaistenkin ääriajattelijoiden tavoitteita, on se myös markkinoinut terrorismia viestinään, että juuri arabit ovat terroristeja tai vähintäänkin potentiaalisia sellaisia. Kuitenkin nämä ”ekspertit”, joiden puoleen media kääntyy saadakseen informaatiota terrorismista, ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Pennsylvanian yliopiston professori Edward Herman on yhdessä Gerry O’Sullivanin kanssa kirjassaan The “Terrorism” Industry: The Experts and Institutes That Shape Our View of Terror (1989) selvittänyt, kuinka voimakkaat yksityiset eturyhmät yhdessä valtion virastojen kanssa niin Yhdysvalloissa kuin kansainvälisestikin ovat vaikuttaneet siihen, miten ymmärrämme nykypäivän terrorismin.

Monet terrorismiteollisuuden kannalta keskeiset instituutit ja ajatushautomot saivat alkunsa tai alkoivat kasvaa 1970-luvulla. Yksi avainhenkilö niiden organisoimisessa ja varainkeruussa oli Irving Kristol, joka vaikutusvaltaansa käyttäen sai paljon varakkaita yksityishenkilöitä, yrityksiä ja säätiöitä kiinnittämään resurssejaan ”terrorismin” tutkimiseen. Maininnan arvoisia instituutioita ovat mm. uuskonservatiivinen Heritage Foundation, JINSA ja Center for Strategic and International Studies. Viimeksi mainitussa on vaikuttanut median usein siteeraamia ”asiantuntijoita”, kuten Michael Ledeen, Walter Laquer ja Edward Luttwak, joilla Hermanin ja O’Sullivanin mukaan ”on ollut erittäin läheiset suhteet Israeliin ja Mossadiin”. Nämä ”ekspertit” valikoivat tarkoituksiinsa sopivia ”faktoja”, joita media sitten täysin kyseenalaistamatta levittää. Voisikin sanoa, että ”terrorismin vastainen sota” oli ollut uuskonservatiivien ohjelmistossa valmisteilla jo pitkään ennen 9/11-terrori-iskuja.

Yksi fanaattisimmista ”asiantuntijoista” on Steven Emerson[38], jonka kirjasta Terrorism (1991) sanotaan The New York Timesin arviossa, että se on ”asiavirheiden ja läpitunkevan arabien ja palestiinalaisten vastaisten ennakkoluulojen turmelema”. Paljon puhuva on myös Seymour Hershin toteamus ”hän on myrkkyä”, kun häneltä kysyttiiin, kuinka muut journalistit suhtautuvat Emersoniin. The Jerusalem Postin mukaan Emersonilla on ”läheiset siteet Israelin tiedusteluun”. CIA:n terrorisminvastaisessa yksikössä ja sittemmin ABC-kanavan konsulttina työskennellyt Vincent Cannistraro puolestaan on sanonut Emersonin kumppaneiden, Steve Pomerantzin, Oliver Revellin ja Yigal Carmonin, olevan Israelin rahoittamia. Tämän hän sanoo tietävänsä siksi, että he yrittivät värvätä hänetkin.

Emersonia näkyvämpi ja arvostetumpi on kuitenkin Princetonin yliopiston professori Bernard Lewis, jonka kirjalla What Went Wrong: Western Impact and Middle Eastern Response (2002) The New York Times toteaa[39] olleen suuri vaikutus Bushin hallinnon – erityisesti varapresidentti Cheneyn – ajatteluun. Journalisti Lamis Andoni kirjoittaa[40], että Lewisin kirja – joka julistaa Lähi-idän kansojen suistuneen vihan ja raivon syöksykierteeseen epäonnistuttuaan pysymään modernin maailman tahdissa – on tarjonnut historiallisen oikeutuksen George W. Bushin doktriinille ennaltaehkäisevistä iskuista ja vallanvaihdoista alueella.

Jos vielä hieman palaamme Hermanin ja O’Sullivanin kirjaan, niin havaintoihinsa perustuen kirjoittajat antavat ymmärtää, että on syytä uskoa joidenkin terroritekojen olevan tarkoituksenmukaisia provokaatioita, jotka on luotu edistämään terrorismia vastaan näennäisesti taistelevien agendaa. Heidän mukaansa tällaisen toiminnan merkitystä on suuresti aliarvioitu ja se on ”helppo keino halutun moraalisen ympäristön luomiseen”. Herman ja O’Sullivan eivät keskity kirjassaan yksinomaan Israeliin, mutta yhtenä esimerkkinä mainitsevat Israelin hallituksen yhdysvaltalaiskohteissa Kairossa suorittamat pommi-iskut, jotka oli tarkoitus sälyttää egyptiläisten syyksi, mikä olisi heikentänyt Egyptin ja Yhdysvaltain suhteita. Vuoden 1954 epäonnistunut lavastus tunnetaan nimellä Lavonin selkkaus (Lavon affair)[41] tapauksen seurauksena eroamaan joutuneen Israelin pääministeri Pinhas Lavonin mukaan.

Oliko ”uusi Pearl Harbor” operaatio Northwoodsin peruja?

Täytyy vielä mainita eräs niistä lukuisista esimerkeistä, jotka osoittavat uuskonservatiivien suunnitelleen Lähi-idän invaasiota pitkään ja hartaasti. William Kristolin ja Robert Kaganin perustaman PNAC:n (Project for the New American Century) syyskuulle 2000 päivätyssä strategiapaperissa Rebuilding America’s Defenses: Strategies, Forces and Resources for a New Century[42] esitettiin Amerikalla olevan tarve ottaa Persianlahden alue sotilaallisesti hallintaansa huolimatta siitä, pysyisikö Saddam Hussein vallassa vai ei. Saavuttaakseen tämän aseman Yhdysvaltojen tulisi olla valmis taistelemaan useilla eri rintamilla ympäri maailmaa. Kyetäkseen tähän olisi sen tehtävä suuria muutoksia ja alettava kehittää sotavoimiaan massiivisesti. Dokumentin laatijoiden harmiksi tämä ”muutosprosessi tulisi todennäköisesti olemaan pitkäkestoinen ilman jotakin katastrofaalista ja katalysoivaa tapahtumaa – kuten uutta Pearl Harboria”.

Pohjoistornin ylimmät kerrokset sinkoutumassa ympäriinsä. 9/11-iskussa tuhoutui täydellisesti kolme pilvenpiirtäjää. Kuvaaja: ei tiedossa

Aiemmin mainitut ”asiantuntijathan” eivät luonnollisesti tämän kaltaisille asioille mitään painoa anna, joten ilmeisesti vain ”salaliittoteoreetikot” tai ”vihanlietsojat” saattaisivat saada päähänsä sellaisen ”häiriintyneen” ajatuksen, että ehkäpä Yhdysvaltojen ja/tai Israelin sotaisa valtaeliitti olisi pyrkinyt luomaan edellä kuvatun ”halutun moraalisen ympäristön” agitoimalla ja/tai sponsoroimalla ”uutena Pearl Harborina” toimineita 9/11-terrori-iskuja. Siitäkin huolimatta, että jo kymmeniä vuosia aiemmin samankaltainen skenaario oli suunnittelupöydällä. Kirjassaan Body of Secrets (2001) James Bamford paljastaa, että tammikuussa 1961 Yhdysvaltain armeijan silloinen esikuntapäällikkö – Richard Perlen Team B:n politiikkaa ajaneessa Committee on the Present Dangerissakin vaikuttanut – Lyman Lemnitzer yhdessä joidenkin muiden komentajien kanssa ehdotti hyökkäyksen järjestämistä amerikkalaiseen Guantanamo Bayn laivastotukikohtaan tarkoituksenaan vierittää syy Fidel Castrolle ja näin oikeuttaa sota Kuubaa vastaan.

Suunnitelma jäi toteuttamatta, mutta Lemnitzer yritti elvyttää sen jo vuoden kuluttua. Nimellä Operaatio Northwoods tunnetussa asiakirjassa ehdotettiin[43] mm. kuubalaispakolaisten upottamista heidän matkallaan Floridaan, terrorikampanjoita Miamissa tai Washingtonissa sekä laivojen ja lentokoneiden kaappauksia tai räjäyttämistä. Myös kauko-ohjattavien miehittämättömien lentokoneiden käyttöä harkittiin. Tämäkään suunnitelma ei lopulta toteutunut ja Bamfordin mukaan ei ole varmuutta, tulivatko nämä ehdotukset presidentti John F. Kennedyn tietoon, mutta erityisemmin hän ei ilmeisesti Lemnitzeristä pitänyt, kun ei suonut tälle enää toista kautta virassaan esikuntapäällikkönä. Bamford arvelee, että Lemnitzerin suunnitelmat saattoivat alkuaan olla myös presidentti Dwight D. Eisenhowerin kehittelemiä, jolloin kyse ei olisi ollut ainoastaan armeijan sisällä toimineista fanaatikoista.

Irakin sota osana laajempaa suunnitelmaa

Irakin sota ei kuitenkaan ollut mikään lopullinen tavoite, vaan sen voisi katsoa osaksi suurempaa kuviota. Irakistahan ei oltu vielä edes ehditty poistua ennen kuin Libyan hajottamiseen[44] johtanut operaatio jo aloitettiin. Iranin väitetään kehittävän ydinasetta, jonka valmistuminen on jo pitkään ollut ”hyvin lähellä”, mutta lienee kuitenkin samankaltaista fiktiota kuin Irakin väitetyt joukkotuhoaseet. Syyriaa puolestaan yritetään horjuttaa sisällissodalla, jossa kapinallisten joukossa taistelee Yhdysvaltojen ja kumppaneidensa sponsoroimia al-Qaida-terroristeja[45], vaikka juuri al-Qaidaa markkinoitiin ”terrorismin vastaisen sodan” päävastuksena.

Presidentti Barack Obaman hallintokaudella retoriikka sodasta terrorismia vastaan on tosin jäänyt vähemmälle, ja invaasioita kaupitellaan ennemminkin humanitaarisina kriiseinä, joka tuntuukin uppoavan paremmin yleisöön. Samat taustavoimat kuitenkin edelleen vaikuttavat myös Obaman hallinnossa eikä toiminnan suunnitelmallisuuskaan ole vähentynyt, kuten mm. Brookings-instituutin keinoja Iranin hallinnon vaihtamiseen kartoittava Which Path to Persia? -strategiaraportti (2009) osoittaa[46]. Yksi raportin laatijoista on Martin Indyk, joka jo vuoden 1993 puheessaan kaavaili ”roistovaltioiden” vastaisia toimia.

Lähi-idän sodat voi myös nähdä Israelin ja Palestiinan konfliktin laajentumana. Thomas Kiernanin kirjassa The Arabs: Their History, Aims and Challenge to the Industrialized World (1975) mainittu korkean tason päättäjä antaa jopa ymmärtää, että kyseinen konflikti pantiin alulle, jotta siitä ajan mittaan kehkeytyisi globaalin mittakaavan sota. Kiernan ei nimeä tätä henkilöä, mutta kuvailee häntä ”vanhemmaksi Yhdysvaltain ulkoministeriön virkailijaksi, jolla on ollut keskeinen rooli Henry Kissingerin ponnisteluissa kahden viime vuoden aikana”. Piper pitää mahdollisena, että tämä henkilö olisi ollut jopa Kissinger itse. Joka tapauksessa häen voi olettaa vähintäänkin edustaneen Kissingerin ajattelutapaa.

Kiernanin esittäessä kysymyksen, voitaisiinko Lähi-idän konflikti ratkaista ilman sotaa, puhuja esittää konfliktin vierasperäisten sionistien ja paikallisten arabien välillä olleen ennen kaikkea väistämätön ja kehittyessään vetäneen puoleensa muiden ulkopuolisten osapuolten intohimoja, tarpeita ja pyrkimyksiä muodostaen jännityksille alttiin systeemin, jota hän vertaa ylösalaiseen pyramidiin. Jännitteiden hän sanoo voivan ratketa joko raivon purkauksina tai tilanteesta vetäytymällä. Kysymykseen, ratkeaako tilanne sitten rauhanomaisesti vai tarvitaanko maailmansota, puhuja vastaa, että mikäli hänen analogiansa on oikea, voi olla vain yhdenlainen lopputulos. Tavalla tai toisella – riippumatta siitä, vetäytyykö jokin osapuoli vai antaako se tunteidensa purkautua – pyramidi tulee menettämään tasapainonsa ja romahtamaan. Tämän jälkeen, kun kukaan ei edes enää muistaisi alkuperäistä syytä konfliktille, itä ja länsi – jos sellaisia vielä olisi – tulisivat noukkimaan jäännöksiä kuin haukat raatoa.

Piper esittääkin kysymyksen, ”onko arabimaailma muun maailman ohella vain pelinappuloita paljon laajemmassa pelissä, jossa uuskonservatiivitkin ovat vain työkaluja”. Tavoitteena vaikuttaisi olevan imperialistinen hegemonia, jossa ”maailma näyttää Amerikalta ja on sen tähden turvallinen kaikille”, kuten JINSA:n – yhden merkittävistä Bushin hallinnon ulkopolitiikkaa ohjailleista ajatushautomoista – julkaiseman The Journal of International Security Affairs -lehden kesän 2003 ja talven 2004 numeroissa julkaistussa kaksiosaisessa Alexander H. Joffen kirjoituksessa todetaan. Mainitusta ”turvallisuudesta” tosin voisi olla montaa mieltä. Joffe menee visioissaan niinkin pitkälle, että sanoo ”parhaan tavan Amerikkalaisen imperiumin ylläpitämiselle olevan lopulta luopua siitä”. Hän toteaa ”näyttämön asettamisen globaalille hallinnolle” onnistuvan vain Amerikan ja sen johtamien instituutioiden johdolla.

(Huom. Tämä kirjoitus on aiemmin julkaistu Vastavalkeassa 15.7.2015. Kiitokset Vesa Raiskilalle avustaan kirjoituksen muokkaamisessa lopulliseen muotoonsa.)

Pääasiallinen lähde

Piper, Michael Collins. 2004. The High Priests of War. American Free Press.

Kirjassa The High Priests of War mainittuja lähteitä ja muita lähdeviitteitä

[1] Forward. 28.2.2003. http://forward.com/news/9335/israel-s-role-the-elephant-they-re-talk/ (Kinsleyn kommentit ovat peräisin slate.comissa 24.10.2002 julkaistusta artikkelista http://www.slate.com/articles/news_and_politics/readme/2002/10/what_bush_isnt_saying_about_iraq.html)

[2] The New York Times. 15.3.2003. http://www.nytimes.com/2003/03/15/national/15JEWS.html

[3] Haaretz. 3.4.2003. http://www.haaretz.com/news/features/white-man-s-burden-1.14110

[4] Forward. 16.4.2004. http://forward.com/news/5480/israel-hears-lebanese-echoes-in-american-occupatio/

[5] Lind, Michael. 2003. Made in Texas: George W. Bush and the Southern Takeover of American Politics. Basic Books.

[6] Counterpunch. 13.12.2002. http://www.counterpunch.org/2002/12/13/bush-s-dual-loyalties/

[7] The Guardian. 12.8.2002. http://www.theguardian.com/world/2002/aug/12/worlddispatch.brianwhitaker

[8] Time. 17.2.2003. http://content.time.com/time/magazine/article/0,9171,1004236,00.html

[9] Haaretz. 18.2.2003. http://www.haaretz.com/print-edition/news/sharon-says-u-s-should-also-disarm-iran-libya-and-syria-1.18707

[10] The New York Times. 27.2.2003. http://www.nytimes.com/2003/02/27/international/middleeast/27ISRA.html

[11] Wall Street Journal. 21.3.2003. http://www.wsj.com/articles/SB10481991589095700

[12] The New York Times. 23.3.2003. http://www.nytimes.com/2003/03/23/world/nation-war-new-doctrine-pre-emption-idea-with-lineage-whose-time-has-come.html

[13] Counterpunch. 5.4.2003. http://www.counterpunch.org/2003/03/21/inventing-demons/

[14] AlterNet. 18.5.2003. http://www.alternet.org/story/15935/leo_strauss%27_philosophy_of_deception

[15] Spingola, Deanna. 2012. The Ruling Elite: The Zionist Seizure of World Power. Trafford Publishing.

[16] Ginsberg, Benjamin. 1993. The Fatal Embrace: Jews and the State. University of Chicago Press.

[17] The Nation. 22.3.1986.

[18] Blumenthal, Sidney. 1986. The Rise of the Counter-Establishment: From Conservative Ideology to Political Power. Times Books.

[19] The Nation. 23.12.1996. http://www.highbeam.com/doc/1G1-18976956.html

[20] The Washington Post. 19.3.2002. http://www.washingtonpost.com/archive/politics/2002/03/19/bushs-blunder-may-be-kristols-inside-influence/dfcdbad1-0984-4954-8ec1-71e0bf87f639/

[21] Cahn, Anne Hessing. 1998. Killing Détente: The Right Attacks the CIA. Pennsylvania State University Press.

[22] Bulletin of Atomic Scientists. Huhtikuu 1993. http://books.google.com/?id=aAsAAAAAMBAJ&pg=PA22

[23] The New York Times. 17.4.1983. http://www.nytimes.com/1983/04/17/us/aide-urged-pentagon-to-consider-weapons-made-by-former-client.html

[24] The New York Times. 24.3.2003. http://www.nytimes.com/2003/03/24/opinion/richard-perle-s-conflict.html

[25] Sutton, Anthony C. 1986. The Best Enemy Money Can Buy. Liberty House Press Inc. http://reformed-theology.org/html/books/best_enemy/chapter_07.htm

[26] Avoin kirje presidentti George W. Bushille. https://web.archive.org/web/20130609161905/http://www.newamericancentury.org/Bushletter.htm

[27] The Washington Post. 30.10.1993. http://www.washingtonpost.com/archive/opinions/1993/10/30/ruling-class-journalists/761e7bf8-025d-474e-81cb-92dcf271571e/

[28] The Weekly Standard. 17.3.2003. https://www.weeklystandard.com/Content/Public/Articles/000/000/002/341lxxol.asp

[29] The Washington Post. 18.3.2003. http://www.washingtonpost.com/archive/lifestyle/2003/03/18/bill-kristol-keeping-iraq-in-the-cross-hairs/72191034-2d12-44a0-aaa1-39ecab6d9dce/

[30] The Washington Post. 21.8.2001. http://cryptome.org/cartome/imperial.htm

[31] Commentary. Syyskuu 2002. https://www.commentarymagazine.com/article/in-praise-of-the-bush-doctrine/

[32] The American Conservative. 4.11.2002. http://www.theamericanconservative.com/articles/bushs-grand-strategy/

[33] Time. 5.2.2003. http://content.time.com/time/nation/article/0,8599,419688,00.html

[34] The Washington Times. 14.2.2003. http://www.washingtontimes.com/news/2003/feb/14/20030214-010935-1290r/

[35] Ledeen, Michael. 2003. The War Against the Terror Masters. St. Martin’s Press.

[36] Mother Jones. Syyskuu/lokakuu 2002. http://www.motherjones.com/politics/2002/09/born-again-zionists

[37] Counterpunch. 6.9.2004. http://www.counterpunch.org/2004/09/06/the-bush-neocons-and-israel/

[38] Tiedot Emersonista perustuvat John Suggin yhteenvetoon osoitteessa http://fair.org/extra-online-articles/steven-emersons-crusade/

[39] The New York Times. 5.4.2003. http://www.nytimes.com/2003/04/05/books/critic-s-notebook-how-books-have-shaped-us-policy.html

[40] The Electronic Intifada. 16.12.2002 https://electronicintifada.net/content/bernard-lewis-service-empire/4276

[41] Jewish Virtual Library. The Lavon Affair. https://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/History/lavon.html

[42] PNAC. 2000. Rebuilding America’s Defenses: Strategy, Forces and Resources for a New Century. http://www.informationclearinghouse.info/pdf/RebuildingAmericasDefenses.pdf

[43] Operaatio Northwoods -dokumentti pdf-muodossa: http://nsarchive.gwu.edu/news/20010430/northwoods.pdf tai jpg-muodossa: http://www.smeggys.co.uk/operation_northwoods.php

[44] Vastavalkea. 19.5.2015. http://vastavalkea.fi/2015/05/19/libyan-sodan-valheet-ja-seuraukset/

[45] Vastavalkea. 12.5.2015. http://vastavalkea.fi/2015/05/12/kuinka-al-qaidasta-tuli-hyvis-syyrian-sodassa/

[46] Brookings-instituutti. 2009. Which Path to Persia? Options for a New American Strategy toward Iran. http://www.brookings.edu/~/media/research/files/papers/2009/6/iran%20strategy/06_iran_strategy.pdf

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: