Valtioterrorismista Venäjällä

Vaikka Venäjä monen mielestä toimiikin jonkinlaisena vastavoimana lännen valtaliitoille ja hegemoniapyrkimyksille, ei valtioterrorista puhuttaessa voida yhtäkään suurvaltaa jättää huomioimatta. Myös Venäjällä on tapahtunut terroritekoja, joista löytyy viitteitä valtioterroriin. Merkittävimpiä näistä ovat vuosituhannen vaihteen kerrostaloräjäytykset sekä Dubrovkan ja Beslanin tapahtumat.

Kommentoidessaan John B. Dunlopin kirjoitelman Storm in Moscow käsikirjoitusta vuonna 2004 Peter Reddaway mainitsee, että presidentti Boris Jeltsinin ja hänen taustajoukkonsa menettelytavat johtivat väistämättä salaliittoteorioiden kasvuun Venäjällä. Mainitut menettelytavat sisälsivät monenlaista puolueiden, ryhmien ja yleisen mielipiteen manipulointia sekä median että erilaisten likaisten temppujen avulla. Ollakseen kykenevä analysoimaan Venäjän politiikkaa on Reddawayn mielestä oltavakin samalla myös salaliittoteoreetikko. (Dunlop 2012, 7.)

Pitääkö tämä määritelmä sitten paikkansa myös nyky-Venäjän suhteen? Tai onko Venäjä todellinen vastavoima lännelle? Onhan muistettava, että valtaeliitti on toisinaan pelannut kaksin kortein. Esimerkkinä tästä voisi mainita vaikkapa sen, että kylmän sodan aikaan länsimaiset pankit kuitenkin rahoittivat Neuvostoliittoa ja amerikkalaisyritykset tukivat sen aseteollisuuden kehittymistä (Yli-Karjanmaa 2008, 62). Edellä mainittuihin kysymyksiin ei välttämättä suoraa vastausta ole, mutta jotta voitaisiin ylipäätään arvioida nykytilannetta, on syytä ensin luoda katsaus joihinkin tapahtumiin Venäjän lähihistoriassa.

Tšetšenian konfliktien hyödyntäminen valtapolitiikassa

Neuvostoliiton hajottua Venäjällä tapahtui laajamittainen kansallisen omaisuuden ryöstö. Tämän teki mahdolliseksi Boris Jeltsinin aloittama yksityistämisohjelma, jonka johdosta valta ja vauraus maassa siirtyivät oligarkeille. (Goldman 2003.) Politiikan tutkija Lilia Ševtsova – jonka kirjaan Putin’s Russia (2003) Dunlop viittaa – kuvaa, miten Jeltsinin itsensä alkaessa jättäytyä taka-alalle ihmiset hänen ympärillään saivat poliittista valtaa. Merkittävässä asemassa oli hänen tyttärensä Tatjana Djatšenko, jonka muodostamasta ryhmästä on käytetty nimitystä ”perhe”. Djatšenkon neuvonantajana toimi oligarkki Boris Berezovski. Muita keskeisiä henkilöitä olivat toimittaja ja poliitikko Valentin Jumašev, poliitikko Aleksander Vološin ja oligarkki Roman Abramovitš. Nämä olivat nuorempaa ikäpolvea, jotka Berezovski oli esitellyt Djatšenkolle, mutta jotka Ševtsovan mukaan pyrkivät syrjäyttämään Berezovskin. (Dunlop 2012, 12–13.)

Venäläisjoukkoja ensimmäisessä Tšetšenian sodassa. Kuva: Wikipedia

Vladimir Putinin valinta presidentiksi juontaa juurensa osaltaan tämän Kremlissä todellista valtaa pitäneen ryhmän tarpeeseen löytää luotettava seuraaja presidentti Jeltsinille tilanteessa, jossa valta uhkasi karata heidän käsistään käynnissä olleiden talousrikostutkimusten vuoksi. Nämä tutkimukset olivat tietynlainen sodanjulistus oligarkeille, ja kun tulevien vaalien ennakkosuosikki oli tutkimukset käynnistäneen pääministeri Jevgeni Primakovin kanssa yhteistyötä tekevä Moskovan pormestari Juri Lužkov, jotain oli tehtävä pikaisesti. (Yli-Karjanmaa 2008, 120–121.)

Ongelmana oli kohtalaisen tuntemattoman turvallisuuspalvelu FSB:n johtajan ja myöhemmin pääministerinäkin toimineen Putinin nostaminen kansansuosioon. Jo vuoden 1994 lopulla, Jeltsinin kannatuksen ollessa pohjalukemissa, ehdottivat hänen taustajoukkonsa ratkaisuksi ”lyhyttä voitokasta sotaa”. Kun sitten ensimmäisestä Tšetšenian sodasta, jossa sotilaallisuudet alkoivat joulukuussa 1994 ja päättyivät elokuussa 1996, muodostuikin vähemmän menestyksekäs ja rauhansopimukseen päättynyt mittelö, alettiin miettiä vaalien perumista tai lykkäämistä parilla vuodella, mutta tähän ei lopulta tarvinnut ryhtyä. (Dunlop 2012, 4–5.) Berezovski oli kuitenkin kertoman mukaan jo vuonna 1997 arvellut uuden sodan olevan tarpeen vaalien voittamiseksi vuonna 2000. Putinia edeltänyt pääministeri Sergei Stepašin on puolestaan väittänyt, että toista Tšetšenian sotaa alettiin valmistella jo maaliskuussa 1999. (Yli-Karjanmaa 2008, 118–121.)

Yksi syy Stepašinin paljastukselle saattoi olla tyytymättömyys siihen, että hänen alkuperäinen suunnitelmansa vain Tšetšenian pohjoisosan miehittämisestä oli hylätty. Stepašinin mukaan hän itse ja Putin epäsuorasti (oletettavasti Jeltsinin suostumuksella) olivat jo hyvissä ajoin ennen Dagestanin tapahtumia hyväksyneet Tšetšenian invaasion toteuttamisen. Tavoitteena olisi Stepašinin mukaan ollut rajoitetun konfliktin nojalla siirtää sekä parlamentin että presidentin vaaleja. Hänen paljastuksiaan tukevat Berezovskin myöhemmin antamat lausunnot. Niihin on tosin syytä suhtautua varauksella, sillä Berezovski yritti samalla peitellä omaa osallisuuttaan, vaikka oli ilmeisesti ollut yhteyksissä Tšetšenian presidentti Aslan Mashadovin vastaisiin tšetšeeniradikaaleihin ja rahoittanut näiden toimintaa. (Dunlop 2012, 41–43.)

Elokuussa 1999 Ranskan tiedustelupalvelua lähteenään käyttänyt venäläislehti Versija kertoi Etelä-Ranskassa asekauppias Adnan Khashoggin huvilalla heinäkuussa pidetystä salaisesta tapaamisesta. Tapaamiseen osallistuivat mm. Venäjän tiedustelupalvelu GRU:n veteraani Anton Surikov ja tšetšeenikomentaja Šamil Basajev. Onkin arveltu, että siellä tehtiin tulevaan Dagestanin konfliktiin liittyviä suunnitelmia. Aihetta niin ikään tutkineen Novaja Gazetan toimittaja Boris Kagarlitskin mukaan Surikovin kanssa läheisesti tekemisissä ollut Vološin oli huolissaan vallan periytymisestä ”vääriin” käsiin, ja Basajev taas halusi lisää valtaa Tšetšeniassa. (Dunlop 2012, 44–47.) Pian tapaamisen jälkeen Basajev ryhtyikin Venäjän vastaisiin toimiin Dagestanin alueella. Venäjän rajavartiojoukot oli vedetty alueelta jo kuukausia aiemmin, ja myöhemmin Basajev joukkoineen sai vetäytyä kaikessa rauhassa takaisin Tšetšeniaan. (Yli-Karjanmaa 2008, 122.)

Kerrostaloräjäytysten sarja syksyllä 1999

Dagestanin provokaatiot eivät kuitenkaan vielä yksistään riittäneet oikeuttamaan sotaa tai muuttamaan poliittista tilannetta Venäjällä suotuisaksi vallassa olevalle ryhmälle. Syksyn 1999 aikana maassa tapahtuikin sitten kerrostaloräjäytysten sarja, josta syytettiin tšetšeenejä. Kuitenkin jo heinäkuussa 1999 Kremlin sisäisiin lähteisiin perustuvat lausunnot olivat paljastaneet, että terroritekoja pidettiin yhtenä vaihtoehtona vallanvaihdon toteuttamiseksi hallitusti Jeltsiniltä hänen seuraajalleen. Asiasta kirjoittivat Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtaja Jan Blomberg sekä hieman epäsuoremmin La Stampa -lehden kirjeenvaihtaja Giulietto Chiesa, mutta ennen kaikkea Moskovskaja Pravdan toimittaja Aleksandr Žilin. Hän oli saanut haltuunsa Kremlistä peräisin olevan kirjallisen dokumentin suunnitelmasta. Operaatio tunnettiin nimellä ”Myrsky Moskovassa” ja siihen sisältyi terrori-iskujen lisäksi muitakin väkivallantekoja. Näillä pyrittiin myös osoittamaan, että pormestari Lužkov oli menettänyt täydellisesti tilanteen hallinnan. (Yli-Karjanmaa 2008, 123–124.)

Viitteitä turvallisuuspalvelu FSB:n ja mahdollisesti myös sotilastiedustelu GRU:n osallisuudesta pommi-iskuihin on jonkin verran. Arvostettu ja vaikutusvaltainen duuman jäsen Konstantin Borovoi sai 9. syyskuuta – päivänä jolloin ensimmäinen kerrostaloräjähdys Moskovassa tapahtui – etukäteistiedon, että kaupungissa tulisi tapahtumaan terrori-isku. Lähteenä tiedolle oli GRU:n virkailija. Borovoi välitti tiedon FSB-virkailijoille, jotka työskentelivät Jeltsinin turvallisuusneuvostossa, mutta nämä jättivät asian huomioimatta. (Knight 2012.) Kun Moskovassa sitten räjähti toinen pommi 13. syyskuuta, kertoi FSB-yhteyksistä tunnettu duuman puhemies Gennadi Seleznev kerrostalon räjähtäneen Volgodonskissa. Siellä kuitenkin räjähti vasta kolmen päivän kuluttua. (Yli-Karjanmaa 2008, 125–126.) Nämä seikathan eivät tietysti itsessään todista mitään, mutta ovat kuitenkin mielenkiintoisina yksityiskohtina maininnan arvoisia.

13. syyskuuta 1999 pommi-iskussa tuhoutuneen kerrostalon jäänteet Moskovassa. Kuva: Reuters

Toimittaja Kagarlitski on esittänyt, että kerrostaloiskut Buinakskissa, Moskovassa ja Volgodonskissa järjesti GRU käyttäen Šamil Basajevin veljen, Širvani Basajevin hallinnoimaa ryhmää pommien asettamiseen paikoilleen. Kagarlitski arvelee, että Širvania olisi käytetty, koska hän olisi ollut veljeään helpommin hallittavissa. (Cockburn 2000.) Kun Moskovassa oli räjähtänyt ensimmäinen pommi, silloinen FSB:n johtaja Nikolai Patrušev vahvisti, että sekä heksogeeniä että TNT:tä oli löydetty. Myöhemmin FSB kiisti tämän, mutta useat tutkivat journalistit ovat osoittaneet heksogeenin olleen keskeinen ainesosa pommeissa. (Knight 2012.) Tutkimuslaitos Roskonversvzryvtsentrin entinen virkaa tekevä johtaja Nikita Tšekulin antoi vuonna 2002 lausunnon, että hallussaan olevien asiakirjojen mukaan eräästä armeijan yksiköstä oli kadonnut useita tonneja heksogeeniä (Yli-Karjanmaa 2008, 126). Vaikka heksogeeniä oli Novaja Gazetan toimittaja Pavel Vološinin mukaan käytännössä mahdotonta tai ainakin hyvin hankalaa saada hankittua mistään muualta kuin valtion laitoksista (Knight 2012), ei tämäkään silti vielä aukottomasti todista valtiollisten tahojen osallisuutta mainittuihin terrori-iskuihin.

Mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin räjähtämättä jäänyt Rjazanin pommi. Poliisin löydettyä erään kerrostalon kellarista seuraavaksi aamuksi räjähtämään asetetun pommin – jonka asettajiksi epäillyistä saatiin silminnäkijäkuvaukset – alkoi kaksi päivää kestänyt terroristijahti, jonka aluksi poliisit asettivat sulkuja kaupunkia ympäröville teille ja alkoivat partioida rautatieasemilla ja lentokentillä. Ympäröivältä asuinalueelta evakuoitiin suuri määrä asukkaita.

Terroristijahdin päätteeksi paikallinen FSB onnistui jäljittämään pommin asettajat näiden Moskovan FSB:lle soittamansa puhelun ansiosta. Kun heidät oli tarkoitus pidättää, Moskovan FSB kielsi pidätyksen ja julisti tapauksen valmiusharjoitukseksi. Putin ja sisäministeri Vladimir Rushailo olivat kuitenkin jo kommentoineet tapahtumaa aitona terroritekona, joka oli onnistuttu estämään, ja kerrostalon räjäytysyrityksestä oli uutisoitu myös Venäjän televisiossa.

Koskaan ei saatu kunnollista selitystä, miten väitetty FSB:n ja sisäministeriön yhteinen harjoitus saattoi olla vain FSB:n tiedossa, ja miksi ”harjoituksessa” käytettiin aitoja räjähteitä. Sillä vaikka kellarista löytyneitä räjähdesäkkejä väitettiin sokerisäkeiksi, oli pommiryhmän johtaja Juri Tkatšenko analyysinsa päätteeksi todennut niiden sisältävän räjähteitä. Ja lopulta FSB tuhosi nämä ”sokerisäkit” räjäyttämällä. Kun Tkatšenkon oli väitetty käyttäneen analyysissään likaisia instrumentteja, oli hän todennut, ettei kyseessä ole mikään peräruisku ja että arvostelijat eivät tiedä, mistä puhuvat. Rjazanin tapaukseen liittyi toki vielä muitakin omituisuuksia, kuten väitettyyn harjoitukseen osallistuneen ryhmän aikatauluun liittyneet epäselvyydet tapahtumapäivänä. (Yli-Karjanmaa 2008, 126–128.)

Buinakskin pommi-iskun oikeudenkäynti, jossa kuusi dagestanilaista tuomittiin, oli julkinen, mutta Dunlopin mukaan tunnustusten saamiseksi käytettiin fyysistä painostusta. Moskovan ja Volgodonskin pommi-iskujen oikeudenkäynnit sen sijaan olivat suljettuja, joten todistusaineistoakaan ei koskaan julkistettu. Lopulta kaksi Karatšajevo-Tšerkessiasta kotoisin olevaa miestä tuomittiin. Huomionarvoista on, ettei yksikään syytetyistä ollut etnisesti tšetšenialainen, eivätkä he edes olleet Moskovassa iskujen aikaan. (Knight 2012.) Pääepäiltynä pidetty Atšemez Gotšijajev onnistui täpärästi pakenemaan. Kirjoittamansa kirjeen mukaan Gotšijajev oli auttanut vanhaa tuttavaansa – jota myöhemmin epäili FSB-agentiksi – löytämään varastotilaa Gurjanova-kadulla Moskovassa. Syyskuun 9. 1999 tämä tuttava soitti hänelle ja pyysi häntä käymään kyseisellä varastohuoneella. Saatuaan television välityksellä tietää, mitä oli tapahtunut, Gotšijajev tajusi tulleensa lavastetuksi ja painui maan alle. (Yli-Karjanmaa 2008, 125.)

Entinen FSB-everstiluutnantti ja sittemmin lakimies Mihail Trepaškin onnistui selvittämään, että syyllinen ei ollut Gotšijajev, vaan FSB:lle työskennellyt Vladimir Romanovitš, joka myöhemmin kuoli auto-onnettomuudessa Kyproksella. Romanovitšin lisäksi muitakin terrori-iskuihin yhdistettyjä tai niitä tutkineita henkilöitä on kuollut tai joutunut hankaluuksiin, joten osaltaan tämäkin viittaisi siihen, että jollain taholla oli tarve peitellä tapahtunutta. Entinen kenraali Aleksandr Lebed on todennut, että tšetšeeneillä ei myöskään ollut mainittavaa motiivia iskujen toteuttamiseen, kun taas Jeltsinillä ”perheineen” oli selkeä päämäärä: olojen epävakauttaminen vaalien lykkäämiseksi. (Knight 2012.) Yhden tšetšeeninäkökulman mukaan tšetšeenit eivät olisi ottaneet kohteikseen kerrostaloja, vaan esimerkiksi Kremlin tai ydinvoimalat (Sweeney 2000).

Dubrovkan ja Beslanin kaappaukset

Oman lukunsa ansaitsevat Dubrovkan ja Beslanin tapahtumat. Toinen Tšetšenian sota oli ollut Venäjän kannalta edeltäjäänsä menestyksekkäämpi, mutta aluetta ei kuitenkaan oltu saatu kunnolla hallintaan ja Basajevin joukkojen liittyminen presidentti Mashadovin alaisuuteen kesällä 2002 antoi odottaa suurempaa vastarintaa tšetšeenien taholta. Siinä missä Mashadov pyrki ylläpitämään ulkomailla syntynyttä kuvaa vastarintataistelusta, oli Venäjälle informaatiosodan kannalta hyödyllistä esittää tšetšeenit yksinomaan terroristeiksi. (Yli-Karjanmaa, 2007.)

Moskovassa 23.–26.10.2002 Dubrovka-kadun kulttuuritalolla tehtyä teatterikaappausta johti nimellisesti Movsar Barajev. Todellinen johtaja oli ilmeisesti kuitenkin Ruslan Elmurzajev, joka televisiohaastattelun aikanakin ohjaili Barajevia. Elmurzajev oli valmistellut kaappausta useita kuukausia Moskovassa, ja kun Mihail Trepaškin oli raportoinut tästä toiminnasta FSB:lle, oli sieltä vastattu organisaation olevan tietoinen asiasta. Kerrottuaan tästä julkisesti Trepaškin sai neljän vuoden vankeustuomion ”valtiosalaisuuden paljastamisesta”. Toinen kaappauksen avainhenkilöistä, Hanpaš Terkibajev, kertoi myöhemmin toimittaja Anna Politkovskajalle työnantajansa olleen Putinin Tšetšenia-tiedottaja Sergei Jastrzhembski. FBI:n aloitettua tutkimuksensa Terkibajev kuoli liikenneonnettomuudessa. (Yli-Karjanmaa, 2007.)

Kaappauksen johtajaksi väitetty Barajev oli mahdollisesti GRU:n vangitsemana iskun toteuttamiseen asti, ja muitakin kaappaajia olisi pitänyt olla iskun aikana vankilassa. Sama kuvio toistui myöhemmin Beslanin koulukaappauksen yhteydessä. Sittemmin murhatun, entisen FSB-upseeri Aleksander Litvinenkon mukaan tšetšeenitaistelijan vapautuminen merkitsi todennäköisesti hänen värväämistään FSB:lle joko vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan. Teatterikaappauksen seurauksena sodan suosio Venäjällä kääntyi nousuun, rauhantunnustelut päättyivät ja Mashadov julistettiin terroristiksi. Vaikutukset olivat siis täysin päinvastaisia kuin kaappaajien esittämät vaatimukset neuvottelujen aloittamisesta sodan lopettamiseksi. (Yli-Karjanmaa, 2007.)

Venäjän joukot rynnäköivät Beslanin koululle joidenkin paikallisten asukkaiden avustaessa. Kuvaaja: ei tiedossa

Pohjois-Ossetian Beslanissa tapahtui 1.–3.9.2004 koulukaappaus, joka muistutti Dubrovkan tapausta muutoinkin kuin juuri kaappauksen edellä vapautuneiden kaapparien osalta. Erikoisjoukkojen rynnäköissä ei nimittäin panttivankeja säästelty. Väitettiin, etteivät kaappaajat edes halunneet neuvotella, vaikka nimenomaan viranomaiset kieltäytyivät neuvotteluista. Sotilasasiantuntija Pavel Felgenhauerin mukaan rynnäkkö kouluun oli etukäteen valmisteltu toimenpide, vaikka sitä perusteltiin koulussa tapahtuneella räjähdyksellä ja siitä alkaneella tulitaistelulla. Todennäköisesti rynnäkköä kiirehdittiin, koska Mashadovin lupautuminen saapumaan paikalle ratkaisemaan tilanne verettömästi olisi ollut arvovaltatappio Kremlille ja paine rauhanneuvotteluille Tšetšenian kanssa olisi kasvanut. (Yli-Karjanmaa, 2007.)

Šamil Basajev. Kuva: AP

Kenelle sitten edellä mainittuihin kaappauksiinkin yhdistetty Šamil Basajev oli lojaali? Ainakaan Tšetšenian pyrkimyksille ei ollut eduksi, että hän otti nimiinsä useita terroritekoja Venäjällä, vaikka presidentti Mashadov oli yrittänyt estää tšetšeenien leimautumisen terroristeiksi kieltämällä sotatoimet Tšetšenian ulkopuolella. Beslanin jälkeen Mashadov ilmoittikin Basajevin päätyvän oikeuden eteen, kun sota päättyisi. Riippumattoman tutkimuksen teatterikaappauksesta tehnyt John B. Dunlop katsoo Dubrovkan olleen Basajevin ja Venäjän turvallisuuselinten yhteinen projekti. Basajev itse on väittänyt Beslaniin liittyen FSB:n tarkoituksena olleen alun perin houkutella hänet ansaan. On myös huhuttu Basajevin saaneen rahoitusta Yhdysvalloista. (Yli-Karjanmaa 2007.) Lisäksi hänellä oli yhteyksiä Putinin kanssa riitaantuneeseen Boris Berezovskiin, jonka on väitetty rahoittaneen Basajevia Kaukasuksen erottamiseksi Venäjästä Yhdysvaltojen ja Britannian eduksi (Yli-Karjanmaa 2008, 134). Ei siis ole aivan helppo sanoa yksiselitteisesti, kenelle Basajev oikeastaan työskenteli.

Kuka valtuutti terrori-iskut?

On vaikeaa väittää – varsinkin Rjazanin tapauksen jälkeen – ettei FSB:llä olisi ollut minkäänlaista yhteyttä Venäjän terrori-iskujen toteutukseen. Jollei sitten jokin taho yrittänyt lavastaa FSB:tä, mitä mm. Boris Jeltsinin kirjojen Midnight Diaries (2000) ja Struggle for Russia (1994) kääntäjänä toiminut Catherine A. Fitzpatrick pohtii blogissaan. Hänen mielestään FSB:n toiminta Rjazanissa oli liiankin kömpelöä (Fitzpatrick 2012). Mutta tässä tapauksessa luulisi FSB:nkin etujen mukaista olevan puhdistaa mainettaan paljastamalla todelliset syylliset, eikä pyrkiä kaikin tavoin peittelemään tapahtunutta ja estämään tutkimuksia. Fitzpatrick tosin huomauttaa, että toisinaan omia teitään kulkevat agentit saattavat toimia itsenäisesti ja tehdä tekoja, joiden kuvittelevat ilahduttavan johtajiaan. Mutta jos edellä mainittuihin vuotoihin on luottaminen, iskujen suunnitelmat olisivat olleet lähtöisin Kremlistä, eivätkä mitään yksittäisten agenttien päähänpistoja.

Kun mietitään, kuka tai mikä taho sitten valtuutti iskut, on kuitenkin hyvä pitää mielessä – kuten kirjan Valtiot ja terrorismi (2008) kirjoittanut Hannu Yli-Karjanmaa toteaa – että Venäjän poliittisella kentällä on toiminut kulisseissa monenlaista ”hämäräperäistä juonittelijaa” ja ”kaikki mikä näyttää juontavan juurensa suoraan Kremlistä, ei sitä välttämättä ole” (Yli-Karjanmaa 2008, 134). Vladimir Putinin roolista on kiistelty. Voisihan sitä esittää, että ehkäpä hän ei ollut lainkaan tietoinen iskuihin liittyvistä suunnitelmista. Mutta jotenkin on vaikea uskoa, ettei Putin olisi tiennyt tai edes arvannut mistä on kyse, kun räjäytyksiä alkoi tapahtua. Olihan hän sentään iskujen suunnitteluvaiheessa FSB:n johtaja ja toteutusvaiheessa maansa pääministeri. Tällöin FSB:n johdossa puolestaan oli Nikolai Patrušev, joka oli Putinin pitkäaikainen kumppani jo KGB-ajoilta (Knight 2012). Joten siinäkin tapauksessa, että iskujen takana olisivat olleet jotkin itsenäisesti toimineet FSB-agentit, voisi kuvitella Putinilla olleen ainakin jotain vihiä asiasta.

Asioista tietäminenhän ei toki tee kenestäkään vielä syyllistä. Mutta kun huomioidaan, että Putininkin voi tietyllä tapaa katsoa hyötyneen terrori-iskuista ja ettei hän ole todellisia syyllisiäkään lähtenyt paljastamaan, ei ole sinänsä ihme, että jonkinlainen epäilyksen varjo hänenkin yllään yhä leijuu. Olkoonkin että hän ehkä joutuu operoimaan vaikeissa olosuhteissa ja että FSB:n rikkomusten tuominen päivänvaloon saattaisi sekoittaa pakan pahanpäiväisesti. Toisin kuin Fitzpatrick, joka arvelee Putinin olleen päävastuussa iskuista (Fitzpatrick 2012), Dunlop esittää, että iskujen tilaajana toimi Jeltsinin sisäpiiri: kolmikko Vološin, Jumašev ja Djatšenko. On toki mahdollista, että he olisivat antaneet vain määräyksen epävakauttaa maan oloja väkivallanteoin ja FSB sitten olisi laatinut yksityiskohtaisemmat suunnitelmat. (Knight 2012.) Perustuen henkilökohtaiseen tapaamiseensa Jumaševin ja Djatšenkon kanssa Fitzpatrick ei kuitenkaan usko heidän osallisuuteensa, vaikka pitääkin Dunlopia luotettavana venäläisjohtajien kriitikkona.

Putinin suhteet oligarkkeihin ja valtaapitäviin

Aleksander Vološin ja Vladimir Putin. Kuva: Wikimedia Commons

Mikäli iskujen takana todella oli Jeltsinin sisäpiiri, niin ei voi kuitenkaan unohtaa, että Putinkin oli melko paljon tekemisissä ”perheen” kanssa. Hänen Jeltsinille osoittamansa uskollisuus ja ”perheelle” suorittamansa tehtävät lienevätkin vaikuttaneet Jeltsinin päätökseen nostaa hänet FSB:n johtajaksi. (Dunlop 2012, 18.) Varsinaisesti Putin valitsi puolensa asettumalla valtiosyyttäjä Juri Skuratovia vastaan. Jeltsiniä tyttärineen syytettiin laittomista liiketoimista sveitsiläisfirma Mabetexin kanssa, ja Skuratov johti tutkimuksia Venäjällä. Vološin uhkaili Skuratovia videolla, jossa tämän väitettiin esiintyvän prostituoitujen seurassa. Tästä huolimatta Skuratov ei antanut periksi, ja video jopa esitettiin duumassa. Kuitenkin vasta Putinin lausunto videon autenttisuudesta johti Skuratovin eroamiseen. (Yli-Karjanmaa 2008, 120–121.)

Toisaalta niin kutsutun ”Putin projektin” suunnittelijana on pidetty tunnettua politiikan tutkija Gleb Pavlovskia, joka on toiminut mm. Jeltsinin neuvonantajana tämän uudelleenvalintakampanjan aikana 1996 ja avusti myös Lužkovin vastaisessa kampanjassa 1999. Toimittaja Aleksandr Budbergin mukaan oli Pavlovskin ajatus, että Jeltsin luovuttaisi vallan etuajassa Putinille. Novaja Gazetan haastattelussa kesällä 1999 Pavlovski vertasi Jeltsinin hallitusta Stalinin hallitukseen ja totesi, että ”verta täytyisi vuodattaa Stalinistisen mallin toimimiseksi”. ”Hallituksen tulisi valita uhri ja tuhota se voitokkaasti”. Jeltsin ei kuitenkaan hänen mukaansa ollut kykeneväinen tähän. Pavlovskia pidetään hyvin oppineena miehenä. Toimittaja Andrei Piontkovskin sanoin ”hän on lukenut enemmän kirjoja kuin sadat Koržakovit ja Putinit yhteensä”. (Dunlop 2012, 30–32.)

Olisiko Putin sitten jossain vaiheessa kääntynyt tätä vallassa ollutta ja hänenkin valtaan nousunsa mahdollistanutta klikkiä vastaan? Jonkinlaisena osoituksena Putinin juonittelutaidoista voidaan pitää esimerkiksi kokeneemman byrokraatti Primakovin jättämistä varjoonsa kamppailussa Jeltsinin tuesta. Putin sai myös Boris Berezovskin puolelleen osoittamalla tälle tukea, kun Berezovskia uhkasi pidätetyksi tuleminen Primakovin aloittamien talousrikostutkimusten vuoksi. (Dunlop 2012, 19.) Pian sen jälkeen, kun Putin oli valittu presidentiksi, Berezovskista kuitenkin tuli hänen suurin vihamiehensä. Ja mikäli väitteet Basajevin rahoittamisesta pitävät paikkansa, ei ole aivan mahdotonta, että Berezovski olisi ollut joidenkin Venäjällä tapahtuneiden terroritekojen taustalla. Putinin välirikko Berezovskin kanssa ei kuitenkaan sinänsä ole mitenkään yllättävä tapahtuma, mikäli pitää paikkansa, että jo Jeltsinin aikaan muut ”perheeseen” kuuluvat olivat yrittäneet syrjäyttää Berezovskia. Muista kyseiseen ryhmään kuuluneista Tatjana Djatšenko (nykyisin Jumašev) puolestaan hyökkäsi Putinia vastaan vuonna 2010 panettelemalla häntä blogissaan (Osborn 2010). Tämä tosin saattoi olla vain jonkinlainen yritys lähteä haastamaan Putinia vuoden 2012 presidentinvaaleissa.

Mielenkiintoinen on myös oligarkki Oleg Deripaskan tapaus. Niin sanotun ”Yachtgaten” (Ganesh 2012) johdosta uskottiin, että Deripaskalla ja hänen kauttaan mahdollisesti Venäjän hallinnolla oli yhteyksiä lännen valtaeliittiin aina Rothschildeja myöten. Tilaisuuden saatuaan Putin kuitenkin nöyryytti Deripaskaa rankalla kädellä suorassa televisiolähetyksessä (Pravda 2009) ja onnistui näin vakuuttamaan arvostelijansa siitä, ettei ole finanssimiljonäärien käskytettävissä. Tapausta sen paremmin tuntematta, ei tästä kuitenkaan voitane vielä tehdä johtopäätöksiä suuntaan taikka toiseen. Toki Putin hoiteli Deripaskan näytöstyyliin, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä säilyttääkseen uskottavuutensa ja arvovaltansa.

Tunnetuin tapaus lienee kuitenkin Mihail Hodorkovski. Aikanaan Venäjän rikkain mies ja öljy-yhtiö Jukosin omistanut oligarkki ehti olla vangittuna yli 10 vuotta, kunnes Putin armahti hänet joulukuussa 2013. Kaikki oligarkit eivät kuitenkaan ole joutuneet vaikeuksiin, vaikka tuskinpa esimerkiksi tässäkin kirjoituksessa mainitun Roman Abramovitšinkaan liiketoimet aivan täysin päivänvaloa kestäisivät. Onkin väitetty, että Putin olisi noussut tiettyjä oligarkkeja vastaan lähinnä valtapoliittisista syistä. Kyse olisi ehkäpä myös oligarkkien välisestä sisäisestä valtataistelusta. Sanotaanhan esimerkiksi Berezovskinkin aikanaan tilanneen palkkamurhaajan eliminoidakseen Vladimir Gusinskin 1990-luvulla, mutta ilmeisesti työskentely Jeltsinin uudelleenvalinnan eteen sai miehet sivuuttamaan keskinäiset kiistansa (Goldman 2003).

Loppusanat

Vladimir Putinin Venäjällä oli osansa esimerkiksi Syyrian kemiallisiin aseisiin liittyvän tilanteen rauhoittelussa, ja onhan maassa tapahtunut myös hyvääkin kehitystä hänen aikakaudellaan. Putinilla näyttäisi olevan aitoa kannatusta, eikä vaalien voittamiseksikaan välttämättä tarvitse turvautua likaisiin temppuihin. Toisaalta, kun koko venäläismedia on valtion hallinnassa, ei mahdollisilla haastajilla aivan tasapuolisia mahdollisuuksia ole. Huomion arvoista on sekin, että Putinia kannattavat osittain myös ne, jotka epäilevät tai uskovat hänen osallistuneen valtioterroritekoihin maassaan. Kuten mm. Jeltsinin ihmisoikeusneuvonantajana toiminut Sergei Kovaljov asian muotoili, heidän logiikkansa on, että todellinen johtaja voi tehdä mitä vain, jopa rikoksia (Knight 2012). Ilmeisesti kansa tarvitsee vahvaa johtajaa, eikä Putinin syyllisyydellä tai syyttömyydellä ole heille enää niin suurta merkitystä kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että Putinin aika on tuonut maahan jonkinlaista kaivattua vakautta Jeltsinin ”hullujen päivien” jälkeen.

Mutta ei Venäjä kuitenkaan mikään paratiisi edelleenkään ole. Kysymys kuuluukin, että onko Putinilla sitten todellista kiinnostusta maansa sisäisten ongelmien ratkaisemiseen, vai ajaako hän ennen kaikkea omia ja/tai kumppaneidensa etuja? Kuten todettua, on hän noussut tiettyjä oligarkkeja vastaan, mutta hänen tukijoukoistaan löytyy edelleen esimerkiksi liikemies Boris Špigel ja lukuisia muita oligarkkeja. Kun joitain vuosia sitten vaihtoehtoisessa mediassa vielä puhuttiin myös Venäjällä tapahtuneesta valtioterrorista ja ”false flag” -iskuista (Watson 2010), on viimeisten vuosien tapahtumien johdosta Vladimir Putinista alettu leipoa jopa jonkin sortin sankaria ja kaikki aiemmat teot tunnutaan lähes unohtaneen. Huolimatta siitä, että esimerkiksi Israeliin kriittisesti suhtauvat usein paheksuvat vaikkapa yhdysvaltalaispoliitikkojen tukea Israelille, ei heitä juurikaan häiritse, että myös Putin on todennut tukevansa Israelin ponnisteluja ja olevansa kyseisen valtion ”todellinen ystävä” (Lev & Yashar 2014). Tämänkaltaisten asioiden he toteavat – toisin kuin yhdysvaltalaispoliitikkojen kohdalla – olevan vain reaalipolitiikkaa. Ei sillä, etteikö asia voisi osittain näin ollakin.

Non-Aligned Media -sivuston perustaja Brandon Martinez näkee kuitenkin Putinin ennemminkin pragmaatikkona kuin idealistisena vastustajana lännen hegemoniapyrkimyksille. Venäjän hyväntahtoisuuden arabimaailmaa kohtaan hän näkee johtuvan puhtaasti sen liiketoimista Lähi-idässä. Iran on tärkeä asiakas ydinvoimateknologian suhteen ja Syyriassa Venäjällä on laivastotukikohta sekä monia tuottoisia sopimuksia sotilaallisesta yhteistyöstä. Joten vaikka Putin onkin ilmaissut tukensa Israelille, ei hän anna asiakkaittensa ideologian olla esteenä kaupanteolle, vaan pyrkii vakauttamaan Lähi-idän tilanteen omien intressiensä turvaamiseksi. Kun Venäjä sai Syyrian luopumaan kemiallisista aseistaan, katsoo Martinez toisaalta myös Israelin hyötyneen tilanteesta. Onhan se jo pitkään yrittänyt saada muita Lähi-idän maita riisuttua aseista, joilla ne vähääkään haastaisivat sen asemaa Lähi-idän keskeisimpänä joukkotuhoaseiden haltijana. (Martinez 2015.)

(Huom. Tämä kirjoitus on aiemmin julkaistu Verkkomediassa 17.1.2014. Tekstiä on joiltain osin muutettu ja päivitetty. Viimeisin päivitys 20.11.2015.)

Lähteet

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: